Feminismin määritelmä

Queer-yhteyksissä on kritisoitu naisia, jotka suhtautuvat aggressiivisesti naisia kaltoinkohteleviin miehiin. On ajateltu, että Margaret Thatcher ei kelpaa naisesikuvaksi, koska hän harjoitti oikeistolaista politiikkaa. Toisaalta myös Sanna Marin sai kritiikkiä siitä, että toimi esimerkiksi mediassa "kovalla" tavalla.

Empatia on molemmille sukupuolille tarpeellinen taito. Se ei kuitenkaan voi olla vain naisille asetettu oletus ja pakko: "jos et ole valmis palvelemaan miehiä hoivaamalla, et ole oikea nainen" on osa sorron rakennetta. Biologia luo evolutiivisista syistä naisille keskimäärin miehiä vahvemman hoivavietin. Nainen saa kuitenkin valita, haluaako hoivata, siinä, missä mieskin. Olennaisinta on, että me aikuiset miehet emme voi vaatia naisia luopumaan rajoistaan ja uhraamaan itsensä, oikeutensa ja turvallisuutensa meidän tunteidemme vuoksi. Voimme tietenkin luoda yksilötasolla tasapuolisia suhteita, mutta feminismi pysyköön naisten liikkeenä, se älköön joustako rajoistaan miesten vuoksi. 

En myöskään pidä hyvänä bell hooksin tapaisten intersektionalistien ajatuksia siitä, että "mies tahtoo muuttua". Ensinnäkin naisilla on tarpeeksi työtä omassa emansipaatiossaan etenkin globaalisti. Ei feminismin resursseja pidä tuhlata miehiin. Toisekseen miehet eivät tule muuttumaan eikä miesten muuttuminen ole se tekijä, joka parantaisi naisten asemaa suhteessa miehiin. Miesten suurenemmistö ei ryhdy tekemään tarpeitaan istualtaan niin, että unisex-vessat olisivat siistejä. Pienet pojat haluavat leikkiä action-figuureilla taisteluleikkejä. Jos joku poika ei halua, siinä ei ole mitään vikaa, mutta mitään pahaa ei ole poikien sotaleikeissäkään, eikä tyttöjenkään sotaleikeissä. Jokainen lapsi leikkiköön niin kuin haluaa.

Miesten vapauttamisen retoriikkaan liittyy paljon sitä, että naiset julistavat "rakastavansa miehiä" ja siksi haluavansa, että "miehet puhuvat tunteistaan" ja että "miehet eivät ole väkivaltaisia toisiaan kohtaan". On kuvaavaa, että liberaalifeministit aloittavat miesten emansipatorisuuden julistuksensa usein niin, että sanovat rakastavansa miehiä. Sanoisivat edes rakastavansa ihmisiä sukupuolesta riippumatta. Katsotaanko miesten unohtaminen queerfeminismin ja liberaalifeminismin viitekehyksissä nykyään vääräksi, vaikka feminismin pitäisi olla määritelmällisesti vain naisten emansipatorinen liike? Meidän miesten rakastaminenko on feminismin nykyaalloissa niin keskeistä, että feministinen sukupuoliin liittyvä puheenvuoro pitää oikein aloittaa julistamalla rakastavansa miehiä? Käytännön tasolla suurin osa miehistä ei muuten edes pidä siitä, että naiset suhtautuvat heihin kuin hoivattaviin lapsiin. 

Kuten Holly-Lawford Smith toteaa, oletus naisista miesten hoivaajina ja miehiä kohtaan empaattisina on siis naisiin kohdistuvan sorron rakenne. Sitä rakennetta ei voi purkaa, jos feminismi laajennetaan yleisegalitaristiseksi. Sitä rakennetta ei voi purkaa, jos ruokimme ajatusta sukupuolistereotypioista, joita rikkovien ihmisen täytyisi ruveta ajattelemaan olevansa muuta sukupuolta kuin syntymässään ovat.

 

Olemme tehneet sosiaalisen havainnon biologian luomasta naisille tyypillisestä hoivavietistä, mutta sen pohjalta luotua sosiaalista konstruktiota emme tarvitse. Sen konstruktion voimme purkaa. Sosiaalinen havainto itsessään tarvitaan, jotta näemme konstruktion. Siksi myöskään sosiaalista havaintoa sukupuolille tyypillisestä käyttäytymisestä ei voi kiistää tai kieltää, ja juuri siksi, että sitä ei kiistä, voi sen luomaa rakennetta ryhtyä korjaamaan.

Naisten on pidettävä omista ja feminisminsä rajoista kiinni. Se on myös palvelus miehille, joita ei tarvitse pakottaa muuttumaan, kun rajat itsessään ovat selvät.