5000 katselukertaa poksahti - Naisten oikeuksista ja ihmisoikeuksista

Tällä viikolla blogini katselukerroissa rikottiin 5000 katselun raja. Kiitos kaikille! Suurin osa seuraajistani on hiljaisia, mutta olen saanut myös kommentteja postausten alle. Minulle on positiviinen yllätys, että niitä on tullut senkin verran. Motiivini blogin aloittamiseen oli tarve päästä kirjoittamaan itseäni kohahduttavista ja ahdistavista sukupuolen moninaisuuteen sekä gender- ja queerajatteluun liittyvistä teemoista formaatissa, jossa asioita voi pohtia laaja-alaisemmin. Viime aikoina olen työstänyt tekstejä lukemistani genderkriittisistä teoksista, joista ensimmäinen, Oli Londonin Gender Madnessia käsittelevä on julkaistu. YouTubeen tulee jatkuvasti uutta materiaalia, samoin esimerkiksi Redditin detrans-foorumiin. Suosittelen tarkistamaan blogin varhaisimmissa postauksissa olevista linkkilistoista erilaisia kanavia ja sivustoja, joissa tuodaan esille laajasti ja argumentoiden genderajattelun ja queerfeminismin epäkohtia.

Olen jonkin verran huomannut sitä, että kommenteissani on tullut esille myös feminismiä yleisesti kritisoivia näkemyksiä. Myös ne ovat ilman muuta sallittuja ja tervetulleita, mutta haluan tähdentää, että itse näen naisten aseman yhteiskunnissa yhä parannnettavana ja pidän naiserityisten kysymysten esillä olemista tärkeänä. En miehenä voi olla määritelmällisesti feministi, mutta genderajattelun kritiikissäni on kyse myös ennen kaikkea naisten oikeuksien puolustamisesta. Johdonmukaisesti haluan puolustaa niitä myös silloin, kun niitä ei uhkaa queer tai gender, vaan esimerkiksi konservatismi, islamismi tai sovinismi. Edelleen naisten oikeuksia polkevat määrällisesti enemmän muut kuin transagendan kannattajat, mutta laadullisesti jälkimmäiset voivat olla jo valitettavasti pitemmällä naisten tilan pienentämisessä ja naisten ahdistamisessa.

Taustalla on mielestäni se, että feminismi ei kolmannelle ja neljännelle aallolle tarkoita enää naisten oikeuksia ja asemaa ajavaa liikettä, vaan jostain kumman syystä yleistä näennäistä tasa-arvo-oppia. Niin kuin olen sanonut, et ole feministi, jos kannatat vain yleistä tasa-arvoa erottamatta naisten oikeuksia. Se ei ole feminismiä vaan egalitarismia. On hälyyttävää, että monet naiset itse julistavat, että feminismi koskee myös miehiä ja muita. On vaarallista sekä naisille että miehille, että feminismin nimessä vaaditaan miehiä muuttumaan ja kielletään pojilta poikana kasvamiseen liittyvät asiat (siis sellaiset, jotka eivät ole tyttöjen tai naisten sortamista tai kaltoinkohtelua; kaikenlainen härintä ja alentava puhe pitää tietenkin kitkeä). Feminismin viitekehyksessä ei voi puhua muusta kuin naisista ja naiserityisistä asioista, muuten se ei ole feminismiä. Näin radikaalifeministit nähdäkseni ajattelevat, ja vain se pitää oikean feminismin kehikon kasassa. Miehen ei pidä olla feministisen keskustelun subjekti. 

Erityisesti naisten asema on huono globaalisti. Olen itse tukenut muun muassa tyttöjen koulutusta kehitysmaissa. Silti myös länsimaissa on parannettavaa siinä, miten tytöt ja naiset voivat elää turvassa ja saada yhtäläiset mahdollisuudet. Mielestäni kuitenkin oikeat keinot eivät sisällä "positiivista syrjintää" tai kulttuurivallankumousta. Oikeita keinoja ovat naisten kuunteleminen ja naisten päätöksenteko naiserityisissä kysymyksissä, lainsäädännölliset toimet esimerkiksi seksuaalirikosten ehkäisemiessä ja niistä tuomitsemisessa sekä naisen tunnustaminen ihmislajin naaraspuoliseksi, suuria sukusoluja tuottavaksi yksilöksi ja tämän naisen määritelmän yksinoikeuden pitäminen naisilla itsellään. 

Kun ymmärretään sukupuoli biologiseksi eikä sosiaaliseksi ilmiöksi, ei taideta tarvita myöskään esimerkiksi Henri Hyvösen miesten malleja koskevaa teesien ja antiteesien vuorottelulle rakentuvaa ajattelua. Hyvönen muuten oikeasti kumoaa koko ajan omia argumenttejaan, kun pyörittelee miesasiaa vain sosiologian viitekehyksessä. Mieshän tai nainenkaan ei ole mikään, jolla on malli: mies on biologian viitekehyksen käsite ja homo sapiens -lajin urospuolinen yksilö. Kaikki mieserityinen kumpuaa evoluutiosta niin kuin kaikki naiserityinenkin. Silti yksittäisillä miehillä ei ole oikeutta olla hallitsematta esimerkiksi taisteluviettiään. Mikään tai kukaan ei myöskään estä miehiä hoivaamasta, jos he haluavat. Ei mitään näkymättömien rakenteiden luomia esteitä ole olemassa kuin joidenkin pään sisällä. Vaikka hoivaava mies saisi osakseen esimerkiksi pilkkaa, ei kyse ole sellaisesta yhteiskunnallisesta kategorisesta hoivaavan käyttäymisen esteestä, jota voisi verrata esimerkiksi johonkin oikeasti yhteiskunnalliseen lain säätämään rajoitteeseen.

Miesten ei tarvitse olla muuta kuin miehiä, eikä feministien tarvitse puuttua miesten asioihin kuin silloin, kun miesyksilöt käytännössä loukkaavat naisten oikeuksia, tilaa ja turvallisuutta. Perinteiseen miehiseen ihanteeseen kuuluu naisten turvallisuuden takaaminen, naisten kunnioittaminen ja arvostaminen sekä heikompien puolustaminen. Silti naiset voivat yhtä hyvin olla suojelijan roolissa: ei ole sellaista pimeää, jota sinun hento kätesi ei torjuisi. Tarkoitan, ettei perinteisessä maskuliinisuudessa ole mitään väärä suhteessa naisiin - naisia pahoinpitelevät miehet eivät ole maskuliinisia! Kaikki ihmiset ovat toisaalta yksilöitä, eikä biologisten tekijöiden ulkopuolella sukupuolen tarvitse merkitä. Kun mies syyllistyy rikokseen, syyllistyy hän siihen täysin yksin. Ei ole mitään näkymättömiä rakenteita, jotka ovat johtaneet miesten kollektiiviseen vastuuseen yhden miehen teoista. Miehet ovat joka tapauksessa keskimäärin väkivaltaisempia kuin naiset, eikä se tule muuttumaan. Kollektiivista syyllisyyttä miehillä ei ole, mutta naisten on kuitenkin saatava tilat, joissa he tuntevat itsensä turvallisiksi.

Dilemmaa ihmisoikeuksien ja naisten oikeuksien suhteista ovat hiljattain pohtineet Benjamin Boycen livevideolla Meghan Murphy ja K. Yang. Mielestäni ihmisoikeuksista on erotettava erikseen eri ihmisryhmien oikeudet. Ihmisoikeudet ovat jokaisella, mutta vielä erikseen on eri ryhmien oikeuksia. Jos ihmisoikeudet yleistetään tarkoittamaan myös eri ihmisryhmien oikeuksia, on lopputuloksena tilanne, joissa toisilla ihmisillä on enemmän ihmisoikeuksia kuin toisilla. Koko ihmisoikeuksien käsite on kärsinyt inflaation. YK:n määrittelemät alkuperäiset ihmisoikeudet ovat ne, jotka ovat oikea termimääritelmä. Perusoikeudet ovat tietysti asia erikseen, ja ne liittyvät enemmänkin kansalliseen lainsäädäntöön. Muistaakseni näistä on oikeustieteessä suppea ja laaja määritelmä, joku juridiikan asiantuntija tietäisi paremmin. Joka tapauksessa ei saa antaa narrata itseään niin, että jonkun toisen subjektiivisesti määrittämän ihmisoikeuskäsitteen vuoksi pitäisi luopua omasta turvallisuudestaan.

Haluan siis pitää naisten mutta myös miesten puolta. Molemmille sukupuolille ja lopulta siis kaikille ihmisille - myös transihmisille - on parasta, että tunnustamme vain kaksi sukupuolta, jotka perustuvat biologiaan.

Autismista ja uhriutumisesta

Minulle ennestään tuntematon Ida Erämaa ottaa kantaa Iltalehdessä siihen, että ADHD-piirteiset ja autistit eivät saa luovuttaa sukusoluja. Autismilla tarkoitetaan ilmeisesti koko autisminkirjoa, kuten Touretten ja Aspergerin syndroomia. Minulla epäiltiin myöhäisteinivuosinani Aspergerin oireyhtymää. Kun lääkäri kävi läpi lapsuuttani ja esimerkiksi puhetapaani, totesi hän minussa olevan lievästi autistisia piirteitä, muttei kuitenkaan asettanut diagnoosia, koska se ei ollut tarpeen. Jos olisin halunnut, olisin saanut lähetteen AS-tutkimuksiin. Asia oli minulle aikoinaan vaikea, ja olen salannut sen. Nykyään kuitenkin olen lähes unohtanut sen, vaikka jotkin autistisiksi luokiteltavat ominaisuudet voivat silloin tällöin tulla vastaan. 

Erämaan kolumni on täynnä samaa uhriretoriikkaa kuin usein transyhteyksissä. Uhriutumisretoriikka tuntuu minusta autistimipiirteisenä väkinäiseltä. Minä en koe ollenkaan loukkaavana sitä, että tietyt periytyviksi tiedetyt diagnoosit rajataan pois, kun luovuttajat luovuttavat sukusoluja. Tietenkään ei voida tietää, periytyykö neurologinen poikkeavuus lapselle, mutta riski on ilmeisen iso. Esimerkiksi isällänikin on AS-piirteitä, vaikkei koko diagnoosia ollut hänen aikanaan olemassa. Itsekin tiedostan, että jos hankkisin lapsia, heille saattaisi tulla autismin piirteitä. 

Erämaa kirjoittaa: "Esimerkiksi oppimisvaikeuksia, ADHD:ta ja autismia kutsutaan neuropsykiatrisiksi- tai neurokehityksellisiksi häiriöiksi. Häiriö-sana kuvastaa, miten nämä ominaisuudet kirjaimellisesti yhteiskunnassamme nähdään. Puutteena, häiriönä, vikana. Myös minä olen neuroepätyypillinen, eli neurokehityksellisellä 'häiriöllä' varustettu henkilö."

Mitä sitten, vaikka olemme häiriöllä varustettuja? Ei siitä tarvitse omaa identiteettiään rakentaa. Häiriö on ikävä asia, mutta sen kanssa voi elää ja kehittää itseään. Nykyään häiriömme tiedostetaan ja voimme itse ottaa sen huomioon ja halutessamme kertoa siitä. Itse olen oppinut elämään autististen piirteiden kanssa ja jopa jollain tavalla "parantunut" niistä. On hyvä, että minua on mieluummin kannustettu tai olen itse kannustanut itseäni opettelemaan itse toimintatapoja, tai "selviytymiskeinoja", niin kuin piirteeni huomannut lääkäri ilmaisi. Sanomme varmasti reumasta tai epilepsiastakin kärsiviä pitkäaikaissairaiksi, mutta ei heitä leimata sen tähden. Jotta sairauteen voisi saada hoitoa, tarvitaan diagnoosi. Haluan ilman muuta, että esimerkiksi ADHD-lapsi saa apua ja tukea, ja niinpä on ensin välttämätöntä sanoa, että lapsella on häiriö nimeltä ADHD. 

Eämää jatkaa: "Kesän aikana tutkin, pitääkö tämä väite luovuttamisen esteestä todella paikkansa. Tiedonhankintaprosessi pysähtyi kerta toisensa jälkeen ruudun tuijottamiseen epäuskon vallassa. Aivan kuin siinä olisi lukenut, että 'sinä olet niin vääränlainen, ettei sinunlaisiasi saisi edes syntyä'."

Ei Ida, siinä ei lue niin. Sinä itse kuvittelet sen tarkoittavan sitä. Missään ei ole sanottu, etteikö esimerkiksi minulle tai sinulle saisi syntyä omaa biologista lasta, joka olisi autisminkirjolla. Sukusolujen suhteen tilanne on eri. Jos jotkut vanhemmat välttämättä sitten haluaisivat lapsen, joka kantaa autisminkirjolle altistavia geenejä, voivat he ehkä pyytää apua autisminkirjolaisilta itseltään. Suurin osa sukusolujen avulla lapsia hankkivista vanhemmista ei ymmärrettävästi halua, että heidän lapsensa olisi autistinen. Kai heillä on siihen oikeus. Ainakin olisi väärin, jos yllättäen sitten lapsella olisikin joku perinnöllinen sairaus, kun luovuttajan tietoja ei saisi. Kyllähän parinvalinta tehdään silloin, kun lapsi hankitaan perinteisellä tavalla, ja onko se sitten myös eugeniikkaa?

Erämaa on tuntenut voimakkaita tunteita: "Koko kesän kestäneen prosessin päätteeksi aloin jo täyttyä pyhällä vihalla. Emme me ole viallisia, olemme erilaisia. Jos yhteiskunta palvelisi muitakin kuin neurotyypillisiä tarpeita, ei meitäkään todennäköisesti nähtäisi enää yksinomaan viallisina tai häiriöinä." 

Yhteiskunnan on toimiakseen sisällettävä tietyt aikataulut ja toiminnot. Sitä ei voi ryhtyä muuttamaan vähemmistön takia niin, että enemmistö kärsii kohtuuttomasti. Emmekä mielestämme ole erilaisia. Olemme samanlaisia kuin muutkin, mutta meillä on tietty neurologinen piirteistö. Neurologia on osa ruumistamme. Voimme myös hyödyntää vahvuuksiamme yhteiskunnassamme. Ja edelleen, miten voisimme saada tukea ja hoitoa, jos meitä ei luokitella lääketieteellisen diagnoosin omaaviksi? Mitä ihmettä ovat neurotyypilliset tarpeet? Ei yhteiskunta ylipäätään ole olemassa siksi, että se palvelee ihmisten tarpeita.

Erämaa puhuu siitä, miten haasteet ja vaikeudet vaihtuvat yksilöllisesti ja että monet kirjolaiset eivät kuuluvansa autisteihin, koska heitä ei ole diagnoisoitu, ja sitä kautta sukusoluja on jo moni autisti luovuttanut. Se on varmasti totta, mutta toisaalta jos diagnoosiin asti on menty, on kyse olennaisisti vaikutavasta ominaisuudesta. Vaikka vaikeammin autistisen lapsesta voi tulla vähemmän autistinen tai ei autistinen ollenkaan, on kuitenkin edelleen sukusoluluovutuksen saavilla vanehmmilla oikeus tietää diagnooseista. Ei sitä oikeutta voi ottaa heiltä pois, vai uskaltaisiko monikaan ottaa luovutettuja soluja, jos ei tietäisi?

"Olen viime aikoina pohtinut, onko haasteissani kyse neuroepätyypillisyydestäni vai yhteiskunnasta. Se on minulle oikeastaan rakenteeltaan hyvin epäkäytännöllinen. Yksi miljoonasta neuroepätyypillisyyteen liittyvästä piirteestä on viivästynyt vuorokausirytmi. Tunnetaan myös 'uniongelmina'. Ongelmia tosin olisi huomattavasti vähemmän, jos yleinen virka-aika ei alkaisi vielä kahdeksalta."

Ei voida vaatia, että yhteiskunnassa pitäisi ruveta luomaan suurta enemmistöä haittaavia rakenteellisia muutoksia yksittäisten vähemmistön edustajien vuoksi. Vuorokausirytmiin saa apua esimerkiksi terapialla, lääkityksellä ja omilla konsteilla. Itse syön melatoniinia. Juuri toissa iltana melatoniini oli päässyt loppumaan, ja sain unta vasta pikkutuntien jälkeen. En kuitenkaan soittanut työnantajalle, että tulen tänään töihin vasta puolilta päivin, vaan heräsin urheasti seitsemältä.

On tietenkin totta, että autisminkirjolaisen on hyvä hakeutua sellaisiin ympäristöihin, joissa hänen erityislahjakkuutensa pääsee loistamaan. Erilaisissa paikoissa ja tilanteissa on hyvä saada ymmärrystä ja on mukavaa, että nykyään voi jopa sanoa ääneen oman ominaisuutensa väärinkäsitysten välttämiseksi. Vastuu on kuitenkin aina myös yksilöllä itsellään. Ja mitä tulee sukusolukysymkseen, niin Erämaa tekee niin sanotusti kärpäsestä härkäsen. Käytännössä se ei loukkaa autisminkirjoilaisten ihmisoikeuksia yhtään mitenkään, mutta takaa sukusolujen luovutuksen kautta lapsia hankkivien oikeudet.

Konstigin kolumnin herättämiä mietteitä

Joonas Konstig on siitä erilainen suomalainen kirjailija ja kulttuuritoimija, että hän ei ole arvoiltaan punavihreä vaan arvokonservatiivi. Konstig on entinen punkkari, josta on keski-ikäistymisen ja perheellistymisen myötä tullut klassiseen herrasmiesihanteeseen uskova traditionalististen näkemysten puolustaja. Hän toimii myös Ylen kolumnistina, ja Ylen kolumnienkirjoittajien joukossa hän on virkistävä poikkeus. Se on sanottava, että itse en kuulu Yleä kohtaan antipatiaa tunteviin, ja tiedostan toimittajien henkilökohtaisten valintojen mahdollisuudet, mutta yleishavaintona Konstig on silti poikkeus.

Ylen sivuilla 22.9.2023 julkaistussa kolumnissaan Nuorilta miehiltä ei vaadita liikaa Konstig näkee liiallisen sallimisen ja vaatimusten puutteen aiheuttavan ja pahentavan nuorten miesten ongelmia. Ne estävät pääsemästä liikkeelle ja ottamasta vastuuta. Kun vastuuta ei oteta itsestä ja omasta arjesta, ei lopulta kasveta ottamaan vastuuta muista ihmisistä ja ympäröivästä yhteiskunnasta. Konstigin ajatus edustaa perinteistä, negatiivista vapauskäsitystä, josta kirjoitin muutama postaus sitten. Olen itse kuullut Konstigia livenäkin (jos Joonas luet tätä, niin olemme tavanneet, mutta et varmaan muista minua), ja hän on puhunut Kaikki on sanottu -romaaninsa pohjaavaan ajatukseen siitä, että velvollisuus on se, mitä nykysukupolvi oikeasti tahtoo. Olen myös ymmärtänyt, että Totuus naisista -romaanin konservatiivinen isähenkilöhahmo liittyi Konstigin omaan eetokseen herrasmiehuuden tavoittelusta.

Velvollisuusetiikan ja klassisen vapauskäsityksen pohjalta Konstig survoo palasiksi monia nykyajalle ja -kasvatukselle tyypillisiä hokemia, kuten "kuuntele sydäntäsi" tai "ei kai sulla ole raskasta". Hän kuvaa, kuinka lohdutus on usein materialistista ("tässä uusi lelu") ja tunnetasolla tapahtuu hylkääminen ainakin siinä suhteessa, että lapseen tai nuoreen ei uskota, kun häntä ei haasteta kohtaamaan rohkeasti vaikeuksia. Vaatiminen on Konstigin mukaan välittämistä. Välittäminen on sitä, että ihminen saa kokea itsensä tarpeelliseksi. Konstig mainitsee Jordan Petersonin suosion merkkinä siitä, että nuoret miehet todella kaipaavat perinteistä isähahmoa, joka kertoo, miten vastuunotto johtaa merkityksellisyyden kokemiseen. Ja merkityksellisyys on Petersonin mukaan se, jonka voi saavuttaa, ei onnellisuus tai euforia.

"Voit olla nainen tai mikä vaan muu" on Konstigin kolumnin dialogissa vastaus nuoren kysymykseen siitä, miten mieheksi tullaan. Mielestäni voitaisiin puhua yhtä lailla naiseksi tulemisesta, ja yleensä aikuiseksi kasvamisesta. On kuitenkin totta, että Konstigin ottama miesnäkökulma vastuuseen ja velvollisuuksiin on validi. Peterson on sanonut, että naisten pitää ratkaista kysymys äitiydestä suhteellisen nuorena, jolloin heille merkityksen löytäminen kulkee toista reittiä. En tiedä, onko näin, mutta ainakin se nykyfeminismin näkemys, jossa miesten on ikään kuin tultava naisten kaltaisiksi tai vähintään sukupuolettomiksi on monille pojille ja miehille myrkkyä. Se oli sitä myös itselleni, kun koin tarvetta luopua esimerkiksi itseni puolustamisen tai terveen suuttumuksen taidosta siksi, että ne olisivat jotenkin patriarkaalisia. Lisäksi queerfeminismi ja suurin osa intersektionalismin suuntauksista tuotti olon, joka pakotti reflektoimaan omaa valkoisuudesta ja maskuliinisuudesta johtuvaa valta-asemaa 24 tuntia vuorokaudessa. Kun luovuin queervaikutteista, tulin onnellisemmaksi ja sain takaisin merkityksellisyyden kokemuksen myös miehenä.

Kaikki havaintoni arjesta ja teoriasta puhuvat sen puolesta, että poikien kasvattaminen feministisen ajattelun viitekehyksessä on virhe, jonka hintaa monet tulevaisuuden mies- ja naissukupolvet tulevat maksamaan. Kunnianhimo on nykyfeminismin ajattelussa synti. Varsinkin taloudelliseen menestykseen (joka on ollut fyysisesti vähemmän vahvojen miesten reitti yleiseen menestykseen) pyrkiminen on mieheltä riistokapitalistinen ja muita sortamaan tähtäävä teko. Miehille tyypillinen sana "kunnia" (joka on vähän samanlainen sukupuolittunut sana kuin naisten "ihana") nähdään vain sen negatiivisten puolten kautta. Tietenkin kunnian tavoittelu ja puolustaminen voi johtaa väkivaltaan, kärsimykseen ja itsetuhoon, mutta se ei silloin edes ole kunniaa. Feministisessä viitekehyksessä ei osata mielestäni nähdä sitä, miten myös rakastaminen, vastuuntunto ja kyky kieltäytyä ovat osa kunniaa niin miehillä kuin naisillakin. Kunnian terveessä himoamisessa on sekin hyvä puoli, että se vie myös yhteiskuntaa eteenpäin. Vaan jos koskaan ei vaadita mitään, ei opi kohtaamaan ja selättämään niitä vaikeuksia, joiden kohtaamisen rohkeus on kunnianhimon edellytys. 

Mitä tämä merkitsee genderajattelua pohtiessa? "Voit olla nainen tai mikä vaan muu", Konstig siis kirjoittaa. Helen Joyce tuo teoksessaan Trans esille, että valtaisa enemmistö transhoitoihin hakeutuvista nuorista tytöistä on lähtöisin valkoisista liberaaleista ylemmän keskiluokan perheistä. Mielestäni tämä todentaa sen, että myös nuoria naisia koskee se, että kiinnekohdat ja välttämättömyydet puuttuvat. Sasha Ayad ja Stella O'Malley ovat perustelleet amerikkalaisten transnuorten sosioekonomista ja perheen poliittiseen taustaan liittyvää jakaumaa sillä, että kun mikään kapinointi ei johda rajojen asettamiseen, on tehtävä lopulta viimeinen mahdollinen liike ja päätettävä haluta olla toista sukupuolta fyysistä ilmiasua myöten. Se on tietenkin vain yksittäinen syy transilmiölle, mutta itsessään mielestäni rinnasteinen Konstigin kuvaamille nykypedagogisille syy-seuraussuhteille nuorten ongelmien taustalla.

Kun nuori valittaa kolumnin dialogissa yksinäisyydestään, vastaa aikuinen: ”Sähän voit olla koko ajan yhteydessä koko maailmaan! Toista se oli meidän nuoruudessa.” Netti ei korvaa todellisen elämän vuorovaikutusta. Kun todellisessa elämässä ei voikaan vaihtaa avataria, pyyhkiä historiaa, muokata kommenttia, blokata toista, hypätä hyperlinkistä toiseen tai vaihtaa tylsää kohtaa pois sormella hipaisemalla, on moni nykypäivän diginatiivi eksyksissä. Joissain tapauksissa sukupuolitransitiota tarjotaan eräänlaiseksi refresh-toiminnoksi: kaikki ahdistus, yksinäisyys, masennus ja epävarmuus ovatkin virheellisen sukupuolen syytä. Ei siis ole ihme, että monet nyt detransitioituneet ovat sanoneet tarttuneensa transhoitoihin oljenkortena. Transsukupuolisuuden viitekehyksessä puhutaan sukupuolieuforiasta sukupuolidysforian vastakohtana. Dysforia siis on kytkettävissä pois, ja päälle saa siten euforian. Ihan vaan tiedoksi, että euforiaa ei ole kenekään elämä eikä euforialle, äärimmäisen harvinaiselle ja helposti vääriin päätöksiin johtavalle tunteelle, kannata rakentaa mitään vakavaa. Euforian sijaan olisi syytä tavoitella vastuuntuntoa, haastaa itseään ja hyväksyä oma itse epätäydellisenä, rikkinäisenä ja sotkuisena. Yhtä sotkua on meidän kaikkien elämä. 

Jos ihminen oikeasti kärsii sukupuolidysforiasta ja vuosien terapeuttisten keinojen jälkeen ainoaksi vaihtoehdoksi jäävät transhoidot ja -leikkaukset, jotta ympäristö kohtaisi ihmisen sellaisena, jollaiseksi hän itsensä kokee, niin hyvä. Sellaiset kokemukset ovat tyypillisiä viime vuosituhannen transeille, jotka eivät olleet itsensä ja maailman kohtaamista pakenevia tunnetasolla hylättyjä teinejä, vaan päinvastoin itsensä ja maailman rohkeasti kohtaavia aikuisia.

Oli Londonin Gender Madness

Oli London: Gender Madness (Skyhorse Publishing, 2023)

Koska K-pop on itselleni äärimmäisen vieras laji, en ollut kuullut Oli Londonista ennen kuin hän tuli vuoden 2023 aikaan vastaan YouTubessa. Britti Oli London on yhtä paljon somen ja netin tähti, näyttelijä ja esiintyjä kuin muusikoksi profiloitunut, ja hänen elämänhistoriansa ja julkisuutensa liittyy vahvasti korealaiseen populaarikulttuuriin. Oli London on tehnyt lukuisia plastiikkakirurgisia leikkauksia. Hän identifioitui naiseksi, ja oli jo menossa Thaimaaseen sukupuolenkorjausleikkaukseen. Oli kuitenkin havahtui, kääntyi roomalaiskatolilaiseksi ja puhuu nyt woke-ideologian vaaroista. Kirja nimeltä Gender Madness on hänen tilityksensä, kartoituksensa ja neuvonsa omien kokemusten pohjalta. London on esiintynyt kirjansa myötä lukuisissa brittiläisissä ja amerikkalaisissa ohjelmissa muun muassa Fox Newsin kanavalla.

Oli Londonin teos Gender Madness onkin eräänlaista tunnustus- ja autobiografiakirjallisuutta. Vaikka Oli sivuaa useassa kohtaa universaalia kauneuskirurgian, woken ja transilmiön tasoa ja tekee oman kokemuksensa pohjalta yleistä analyysia, kulkee kaikki kuitenkin hänen oman seikkailunsa ympärillä. Kiinnostavaa on se, miten Oli London onnistuu rakentamaan sillan kauneusleikkausten ja transleikkausten välille. Hän kykenee perustelemaan hyvin sen, miten molemmat palautuvat identiteettiin, identifikaatioon, sosiaaliseen todellisuuteen ja traumojen kompensaatioon. Gender Madness on saanut esimerkiksi goodreads.com-palvelussa odotetun kahtiajakautunutta palautetta. Kiittävät palautteet ovat suhteellisen pitkiä, perustelevia ja innostavia, kriittiset eivät juuri sisällä muuta kuin transfobiakortin. Sinällään niissä on aivan aiheellinen kysymys siitä, voiko Oli London plastiikkakirurgiateollisuuden "uhrina" olla kompetentti henkilö puhumaan gendereistä ja niihin liittyvistä lääketieteellisistä toimenpiteistä. Kuten edellä totesin, mielestäni hän löytää uskottavasti samoja perusteita molemmille.

Kirjassa on kaksi osaa. Ensimmäinen osa kertoo Oli Londonista ja hänen kokemuksistaan. Toinen osa lähtee kartoittamaan ilmiön yleistä tasoa ja pohtii myös ratkaisuja. Jälkimmäinen osa muistuttaa Abigail Shrierin ja Helen Joycen teosten pohdintaa, ja London huomaa tarkastellessaan samantyyppisiä asioita kuin muutkin genderilmiötä kriittisesti tarkastelleet. 

Ensimmäisessä osassa London aloittaa kertomaan, kuinka Etelä-Koreassa opettajana ollessaan kohtasi ympärillään jatkuvan kauneusleikkausbisneksen mainonnan ja kuinka koki paineen näyttää tietynlaiselta. Itselleni oli yllätys, miten Soulissa saattoi törmätä joka paikassa katukuvaa myöten epätodellisiin kauniisiin korealaiskasvoihin, mikä Londonin, itse siis britin, mukaan on kaukana korealaisen maaseudun todellisuudesta. Kun hän meni ensimmäisen kerran plastiikkakirurgiseen sairaalaan ("Hospital of Horrors", kuten hän sitä nyt kirjassaan nimittää), hän puhuu nykyisen kerronnan tarkkailupisteensä kautta kirurgian brutaaliudesta, ja kontrastina tarjoilee oman aiemman ihastuneisuutensa kehonmuokkauksen karkkikaupassa. Sen jälkeen hän käy seuraavissa kappaleissa läpi lapsuustraumojaan kaiken taustalla, vieraantuneisuuden tunteitaan ja kiintymistään peiliin. Hän tuo lopulta ensimmäisen osan puolivälin jälkeen esille sen, miten jäi koukkuun haluun olla korealainen (transrodullisuus) ja näyttää söpöltä K-popparilta. Oli nimittän sai sillä rakkautta ja julkisuutta. Sitä hän sai sekä somessa että tosielämässä, mutta nyt hän toteaa sen epäaidoksi ja itselleen haitalliseksi. Genderideologian hän kohtaa lopullisesti siinä, kuinka suhteuttaa elämänhistoriansa, tunteensa ja sosiaalisessa todellisuudessa kokemansa tarjottuun transidentiteettiin. Kaikki ahdistus vaikuttaa hetkeksi katoavan ja kertoja kokee palasten loksahtavan kohdalleen, kun hän päättää olevansa transnainen. Viime hetkellä roomalaiskatolisuus ja oman ahdistuksen todellisten syiden ymmärtäminen saavat hänen mielensä muuttumaan.

Toisessa osassa Oli Londan käsittelee genderilmiön eri puolia. Hän aloittaa kouluista ja koulutuksesta. Hän ihmettelee sitä, miten ideologia on muokannut anglosaksisissa maissa sitä, millaista maailmankuvaa ja omakuvaa lapsille ja nuorille tarjotaan. Vanhempien näkökulman huomiointi silloin, kun nuori kokee olevansa trans, tulee käsitellyksi kaikessa karmeudessaan. USA:sta Oli London tuo sellaisia esimerkkitapauksia, joita genderkriittiset ja ilmiöön perehtyneet ovat kohdanneet liian lukemattoman monta. Gender-affirming care käydään läpi yhdessä luvussa. Detransitio, identifikaatio ja genderajattelun historia kirjoitetaan auki selkeästi ja yksinkertaisesti varsin tiiviissä muodossa suhteessa esimerkiksi Miriam Grossmanin tai Hannah Barnesin teosten hieman tieteellisempiä elementtejä sisältävään taustoitukseen. Se ei tarkoita sitä, etteikö Oli London osaisi kutoa tekstiä faktuaalisesti ja eksaktisti. Lainsäädäntö ja naisten oikeudet ovat näkökulmia parissa toisen osan luvussa. Parasta antia ovat sosiaalista mediaa ja TikTokia käsittelevät luvut, koska niiden maailman, (ansainta)logiikan ja vaikutuksen ihmiseen London tuntuu tuntevan hyvin omakohtaisesti. Lopulta Gender Madness luo toivoa muutoksesta, kun yhä useammat heräävät sukupuolihulluuteen ympärillämme. London nostaa oman ajatuskäännöksensä syyksi ennen kaikkea uskonnollisen heräämisen. Se on varmasti hänelle hyvä, mutta toisaalta voisi ajatella monien löytävän muutoksen myös genderajettelun epäloogisuuden tunnistamisen tai sen haitallisten yhteiskunnalisten ja sosiaalisten vaikutuksen havaitsemisen myötä. Kun muuten Suomessa sanotaan, ettei alkoholismista pääse eroon kuin uskoontulon kautta, ja sama tuntuu toteutuvan queer- ja genderkulteista irrottautumisessa, tulee huomatuksi se, millainen voima tällä uususkonnolla ja -heimolla on.

Oli Londonin Gender Madness on hieman muita lukemiani englanninkielisiä genderkriittisiä kirjoja populaarimpi. Sen englanti on rakenteellisesti ja sanastollisesti aika simppeliä. Londonin kirjan voi toivoa ja uskoa löytävän yleisöä esimerkiksi K-popista, populaarikulttuurista tai elämäntarinoista kiinnostuneista siinä missä yleisesti genderilmiöön liittyvää (kriittistä) kirjallisuutta etsivistä. Olia voi kiittää siitä, että hän laittaa itsensä likoon ja tiivistää asioita. Oli Londonin tapaisia henkilöitä tarvitaan lisää, ja (toisaalta valitettavasti) heitä on tulossakin lisää detransitioitujien tai desistereiden lukumäärän kasvaessa silmiemme edessä.

Feminiinisestä, maskuliinisuudesta ja mustavalkoisuudesta pääsemisestä

Olisi paljon kirjoitettavaa, mutta vähän aikaa. Olen saanut käsiini Miriam Grossmanin teoksen Lost in Trans Nation. Sen saamisessa oli vaikeuksia, mutta teos on äärimmäisen hyvä ja ymmärrettävästi ollut aktivistien tähtäimessä. Grossman esittelee jäävuoren huippuna useita esimerkkejä siitä, miten USA:ssa lapsiin ja nuoriin kohdistetut transhoidot ovat aiheuttaneet valtavia henkilökohtaisia tragedioita. Grossman kertoo myös läheltä piti -tilanteista, joissa ROGD on mennyt ohi, kun potilas on tehnyt aitoja ja oikeita havaintoja siitä, mistä oikeasti on kyse. Yksi niin Grossmaninkin toteama kuin usein esitetty selitys transilmiön yleistymiselle on sukupuolistereotypioihin ja roolimalleihin liittyvä liike yhteiskunnassa. Grossmanista voin tehdä perusteellista luentaa myöhemmin, mutta nyt koen tarvetta hämmästellä feminiiniä ja maskuliinia ja sitä, miten ne ja niiden välille asetettu ihmeellinen välitila nykydiskurssissa käsitetään. 

Ensin mietin feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta ihmisen sisäisinä kokemuksina. Muunsukupuolisuuden, genderfluidin ja muiden janalla ja sen ulkopuolella liikkuvien identiteettien yhteydessä olen kuullut puhuvan feminiinisistä ja maskuliinisista tunteista. Minulle on ihan mahdotonta määrittää tunteitani feminiinisiksi tai maskuliinisiksi, puhumattakaan siitä, että ne voisivat jollain uppo-oudolla dynamiikalla vaihdella jopa yhden vuorokauden aikana. Voitaisiin sanoa, etten ymmärrä kyseistä kokemusta niin kuin sen tuntevat. Voin puolustautua sillä, että eipä ole ennen ainakaan samassa määrin ollut vastaavanlaista emootioiden määrittelypaa tai jos on ollut, se on ollut hyvin primitiivinen tai uskontokultinomainen. En ole ainut, jonka ajattelu ei kyseiseen taivu. Vaikuttaa siltä, että genderideologia tarjoaa nuorille kehikon, josta sitten napataan selitys, jossa jokin kulttuurissa sukupuolitettu inhimillinen ominaisuus, kuten herkkyys, määritellään vielä sitä kulttuurinkin stereotypiaakin äärimmäisemmin vain toiseen sukupuoleen kuuluvaksi. Jos sitten mies (tai nainen tai muu tai mikä tahansa) tuntee herkkyyttä, on hän tämä ajatusmallin mukaan feminiinistä tunnetta tunteva. Itselleni on täysin vieras ajatus, että ihmisestä itsestään tuleva, refleksinomainen, biologiaan pohjaava ja luonnollinen tunne täytyisi ulkoistaa hatarien sosiokulttuuristen käsityskuvitelmien kautta todentamaan yksilölle jotain sellaisesta kuin sukupuolikokemus.

Toisekseen kummastelen varsinkin naisille ja tytöille tarjolla olevia roolimalleja nykyisessä somen sävyttämässä maailmassa. Samaan aikaan, kun puhutaa kehopositiivisuudesta, tuntuu siltä, että se varsinainen naisen representaatio on usein sangen perinteistä fyysistä ihannetta vastaava. Poliitikkoja myöten käsitteestä "kaunis nainen" tehdään jonkinlainen yhtäaikainen valta- ja uhripositio, kun selitetään, että kauniilla naisella on vaikeaa, kun häntä katsotaan vain kauneutensa eikä esimerkiksi saavutustensa kautta, mikä voi olla osin tottakin.* Kauneuden arvellaan johtavan siihen, että miesten halu alistaa naista suurenee. Toisaalta ikään kuin vaikuttaisi siltä, että ulkonäkö yhä ratkaisisi naisen mahdollisuudet edetä yhteiskunnassa, nyt kuitenkin liittyneenä muihin ominaisuuksiin. On ehkä totta, että monissa varsinkin miesvaltaisissa yhteiskunnan lokeroissa, kuten bisnemaailmassa, se perinteinen, miesten viettien määrittämä kauneus on lähes välttämätöntä eteenpäin haluavalle naiselle. Ajatelkaa vaikka niitä yrittäjänaisia, jotka samalla ovat sometähtiä. Ja kun somessa esittäytyy kauneustereotypiasta erottuvia naisia, tuntuvat he usein määrittelevän itsensä muuksi kuin naiseksi. Se tietty tyyppi nuoresta naisesta, joka itse ei usko voivansa olla nainen, on varmasti kaikille ilmiötä seuraavalle tuttu. Esikuvien puute ehkä vaikutaa sekä työntävästi että vetävästi siihen, että sukupuolidysforian ajattelevat selitykseksi tuntemuksilleen ne nuoret tytöt, jotka eivät perinteisellä tavalla kauniiseen, kuluneesti feminiiniseen naisen tyyppiin samaistu. Tietty ulkonäköä jopa olennaisempi voi olla se, että jokin harrastus, sosiaalisen kanssakäymisen tapa tai maneeri luo sen kokemuksen, jonka nykyideologia selittää haluksi olla muuta kuin syntymäsukupuoli. Silti on niin, että sanoisin ennen muuta nykyistä visuaalista naiskuvaa yllättävän kapeaksi, eikä se voi olla vaikuttamatta.

Mitä pitäisi tehdä? Olimme ehkä joskus vuoden 2010 ympäristössä mielestäni päässeet länsimaissa tai ainakin omassa maassamme tilanteeseen, jossa sukupuolisterotypiat olivat alkaneet karista. Yhtenäiskulttuurin murtumisesta alkoi olla jo aikaa, ja ihmisiä oli molemmista sukupuolista laidasta laitaan. Liki oli tullut se, että seksuaalivähemmistöt hyväksyttiin tasa-arvoisina heteroenemmistön kanssa, ja heille haluttiin samat oikeudet. 2010-luvulla tapahtui jotain vaikeasti selitettävää, kun yhtäkkiä stereotypiaa tunteiden tai tekojen tasolla näennäisesti pienissä nyansseissa rikkovat alkoivat identifioitua transsukupuolisiksi, muusuiksi ja erilaisiksi haja-identiteettien kantajiksi. Lukemani Grossmanin, Joycen ja Shierin teokset ovat tarjonneet monitahoisia selityksiä sille, mistä on kyse. Niistä ehkä myöhemmin, mutta nyt mietin, mitä ratkaisuja itse voisin keksiä. 

Tärkeintä olisi nuorten ruutuajan vähentäminen, somen suitsiminen ja visuaaliseen materiaaliin liittyvä kriittisyyskasvatus. Mielestäni kriittinen mediakasvatus jäi jälkeen 2010-luvulla, kun se keskittyi enemmän sanoihin eikä ehtinyt TikTokin ja muiden sovellusten kuvavirran mukaan. Toinen ratkaisu oli tarjota jotain genderalakulttuurin tilalle. Sellainen tottakai tulee kaiken itkun ja hammastenkiristyksen jälkeen itsestään, mutta perinteisempiä ja kehollisempia harrastuksia voitaisiin herättää henkiin. Kolmas olisi riittävän ajattelukyvyn kehittäminen niin, että tutustuttaisiin yleissivistävään aineistoon, ei demonisoitaisi länsimaista sivistystä ja alettaisiin lukea ja ymmärtää kokonaisia tekstejä lyhyiden somekommenttien sijaan. Ranskassa pedagogiaa on viety sellaisen suuntaan. Kun looginen ajattelu kehittyisi, ymmärrettäisiin genderhimmeli kestämättömäksi. Ennen kaikkea paremmat ja tutkitut välineet ja käsitteistöt omien tunteiden ja hämmennyksen ymmärtämiseen tulisi tuoda tarjolle niille nuorille, joille kaikki on feminiinistä, maskuliinista tai sukupuolineutraalia sen sijaan, että oma itse, oma kokemus ja ympäröivä yhteiskunta havaittaisiin kokonaisvaltaisina jatkuvan typistetyn sukupuoliaspektin sijaan.

  

*Ehkäpä tälle rinnakkainen ilmiö politiikassa on se, että naiseus tuntuu olevan määriteltävissä mielipiteen kautta. Sanna Marinin kritisoinnissa nähtiin misogyniaa, mutta en ole koskaan kuullut puhuttavan Riikka Purraa kritisoivista misogyynisinä. Yleisesti ottaen queerajattelussa nainen vaikuttaa muuttuvan vähemmän naiseksi, kun nainen on oikeistolainen. Ulkonäköasiasta taas tulee myös mieleen Annika Saarikon lausunto eräässä haastattelussa - siinä Saarikko sanoi, että Sanna Marin on kaikissa kuvissa aina niin kaunis ja Saarikko itse vain tällainen. Sanon varmuuden vuoksi, etten siis tässä itse kommentoi mitään ulkonäköasiaa, vaan tuon esiin tekemiäni havaintoja muiden, etenkin naispuolisten, käsityksistä.

Homonationalismi - nyt pelottaa oikeasti

Kuluneen sanonnan mukaan kahvit menevät väärään kurkkuun, jos niitä erehtyy juomaan säikähtäessään. Totta on ilmeisesti puolestaan se, että järkyttyneeltä ihmiseltä voi lähteä hiuksia päästä. Siihen perustunee sanonta "turpaan tuli, että tukka lähti". Sellainen olotila tulee minulle harvoin, mutta törmätessäni "homonationalismiin" oli kyllä lähellä suorastaan fyysisellä tasolla ilmenevä järkytys. Se tapahtui, kun katsoin videota viime kesän Helsinki Pridestä. Siinä yksittäinen osasto kantaa ensin "queer rebellion" -lakanaa, jossa on palava poliisiauto. Sitten seuraa elokapinalogolla varustettu kyltti, jossa lukee "mun keho - mun päätös". Varsinaisen silmien hieraisun aiheuttaa saman osaston keskellä tuleva lakana, jossa lukee EI HOMONATIONALISMIA - EI RASISTISTA RAJAPOLITIIKKAA. Noiden plakaattien ja lakanoiden kanssa marssiva joukko huutaa iskulauseitaan kovaan ääneen.

Luulin aluksi lukeneeni väärin, mutta homonationalismia se vain on. Se liitetään siis rasismiin. Wikisanakirja määrittelee homonationalismin näin:

homonationalismi

1. (feminismi) postkolonialistisen feminismin parissa kehittynyt teoria, jonka mukaan homouteen kuuluu valkoista ylemmyydentuntoa heijastavaa ajattelua, jossa mustien tai muslimien oletetaan olevan kehittymättömämpien kulttuurien edustajina homo- ja transfobisia

   Homonationalismi on kasvava tutkimusalue, jonka kritiikin kohde on länsimaisen seksuaalipolitiikan kehitys viime vuosina. (Tiina Rosenberg)

   
   

Islamissa on tottakai monia suuntauksia, mutta yleistyksenä homonationalismissa on, että sen mukaan on olemassa homofobisia muslimimaita. Mitä homoseksuaaleille niissä maissa tapahtuu? Heitä kivitetään ja hirtetään nostokurkiin. Iran, Saudi-Arabia, Sudan ja niin edelleen. Kun teorian homonationalismista ajatellaan liittyvän feminismiin, niin minkähänlainen naisten asema noissa kulttuureissa on. Mielenkiintoista on myös se, että kritiikin kohteena on "länsimaisen seksuaalipolitiikan kehitys viime vuosina". Onko länsimaisen seksuaalipolitiikan ongelmana siis se, että samaa sukupuolta olevien suhteet on alettu hyväksyä ja että niitä on alettu pitää samanarvoisina heteroiden suhteiden kanssa? Onko ongelmana se, että erityisesti naisten seksuaalinen itsemääräämisoikeus on lisääntynyt? Missä muissa maissa kuin länsimaissa on ollut sellaista seksuaalipolitiikkaa, joka parantaa naisten ja seksuaalivähemmistöjena asemaa? Tosin viime aikoina tuo seksuaalipolitiikka on ollut enemmänkin queeria ja sukupuolikäsitettä sekoittavaa, joten ei varmaan ihan ole homonationalismi ehtinyt kritiikissään siihen asti? Jonain päivänä sitten päästään arvostelelmaan nyky-Pridea länsimaisena imperialistis-kolonistisena hapatuksena?

Käsitteen homonationalismi on luonut Jasbir Puar - niminen tutkija. Saman Elisa Heleniuksen kirjoittaman Peruste-lehden artikkelin mukaan "Turun yliopiston tutkija Mikko Carlson määrittelee homonationalismin ilmiöksi, jossa homofobia nähdään länsimaiden ulkopuolisena asiana, esimerkiksi islamilaisten maiden ongelmana." Calrsonin mukaan "länsimaalaisuuteen taas liitetään edistyksellisyys, tasa-arvopyrkimykset ja homoseksuaalisuuden avoin käsittely." Artikkelissa siteerataan vihreiden puoluehallituksen jäsentä Hanna Kalannetta, jonka mukaan seksuaalivähemmistöiltä ei ole pois, joka he ovat humaaneja kaikkia kohtaan ja kohtelevat kaikkia suvaitsevaisesti ja tasa-arvoisesti. Kalanteen lausunnossa kysymyksiä herättää heti se, miksi seksuaalivähemmistöt eivät olisi humaaneja kaikkia kohtaan, vaikka kritisioisivat joidenkin uskontojen ja kulttuurien käsitysksiä siitä, mikä on seksuaalivähemmistöjen asema? Eikö päinvastoin ole humaania puolustaa seksuaalivähemmistöjen asemaa myös muissa maailman maissa ja muiden kulttuuristen ja etnisten ryhmien sisällä? Pitäisikö Suomeen tulevan fundamentalisti-islamilaisen perheen homoseksuaalin nuoren huono kohtelu suvaita siksi, että muu on rasistista? 

Homojen oikeuksia on nimitetty Helsingin yliopiston tutkijoiden symposiumissa jo konservatiivien aseeksi. Ranskan Front Nationalen johtoon on tullut homoseksuaaleja, mistä Ranneliike-sivusto uutisoi. Siis se, että homoja on jossain näkyvässä asemassa, on näköjään jälleen uutinen, vaikka elämme 2000-lukua. Onkohan tullut mieleen, että homoseksuaalit voivat olla missä tahansa puolueessa, liikkeessä tai järjestössä ilman, että se liittyy mitenkään heidän seksuaaliseen suuntautumiseensa? Toisaalta vasemmiston muuttuessa queeriksi ja sitä kautta seksuaalivähemmistöjen kokemusta ja pelkoa vähätteleväksi ei oikeistoon liittyminen välttämättä ole kuin pakon sanelemaa. Homo- tai biseksuaalisuus sinänsä ei tietenkään liity ihmisen sijoittumiseen oikeisto-vasemmisto- tai konservatiivi-liberaali-akselilla.

Näköjään homonationalismi termiä on Suomessa käyttänyt ainakin ystävämme Veronika Honkasalo twiitissään. Jotain tekemistä sillä on myös Åbo Akademin intersektionalismikohun kanssa (asiaa voi googlettaa, minulle ei sillä keinoin kuitenkaan selvinnyt, mistä on kyse). Koko sana on aivan käsittämättömän kummallinen: siis otetaan hyvin vulgaarilla tavalla termi "homo" ja yhdistetään se kansallisuusaatetta kuvaavaan nationalismiin. Miksei se muuten ole lesbonationalismi tai binationalismi? Kaipa se quuernationalismikin sieltä vielä tulee.

Huomaan kokevani hirvityksen tunnetta. Joidenkin mielestä seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolustamisessa on rasistinen pohjavire - peräti pohjavire siksi, että seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat nykyään heikoimmillaan muualla kuin länsimaissa. Vaikka itse en kuulu seksuaalivähemmistöön, on ihan selvää, että kyseisellä kielipelillä voidaan oikeuttaa seksuaalivähemmistöihin kuuluavien uhkailu ja vaino. Heidät niputetaan siihen samaan queervasemmiston natsien ja muiden inhottavien mörököllien kaatoluokkaan, mikäli eivät suostu ulkoa saneltuun käsitykseen, ideologiaan ja maailman katsomisen tapaan. Olemmekohan siirtyneet rinnakkaistodellisuuteen? Mitä kaikkea tulee vielä tapahtumaan? Uskaltaako tätä edes ajatella?