Kielestä, tunteista ja vallankäytöstä

Kenen tahansa queerfeminismiä vastustavan naisen tai seksuaalivähemmistön edustajan kokemuksen ja näkemyksen voi koittaa tyrmätä käsitepelaamalla niin, että transfobia=homofobia=misogynia=rasismi. Se on sama kuin sanoisi, että 1=2=3=4, mutta äkkinäisenä iskuna neljän erilaisen syrjinnän muodon niputtaminen saa vastapuolen kokemaan syyllisyyttä ja pelkoa kuulumisesta pahojen tai empatiakyvyttömien leiriin. Lisäksi fobia määritellään niin, että täysin asiallinen ja mitään vihaa sisältämätön objektiivinen kannaotto, kuten "miehet eivät kuulu naisten urheilukisoihin" sisällytetään laajennettavaan fobian määritelmään. Kyseessä on tunnemanipulointi, kuten siinäkin, kun vedotaan omaan uhriasemaan ja omiin traumoihin kritiikin sammuttamiseksi. 

Uhriutuminen on näet yksi pirullisimmista vallankäytön keinoista, ja vähintään yhtä kierää on sanojen konnotaatioiden tai peräti denotaatioiden muokkaaminen vastaamaan oman ideologian päämääriä sen sijaan, että niitä käytettäisiin neutraalisti ja objektiivisesti. Akateemisiin hyveisiin on kuulunut se, että jos käyttää käsitettä, pitää määritellä, mitä käsitteellä ymmärtää ja tarkoittaa ja sen jälkeen hyväksyä se, että muiden konteksteissa käsitteellä voi olla eri merkitys. Queerfeminismin käsitteiden käyttäjät saisivat ilman muuta ymmärtää käsitteet niin kuin haluavat, mutta heidän olisi oltava valmiita ottamaan vastaan kritiikkiä ja tarvittaessa muuttamaan ymmärrystään, mikäli asiallisin argumentein kyetään osoittamaan, että heidän tapansa käyttää käsitteitä ei vastaa objektiivista tolaa. Yksi erikoisuuksista on cis-määritelmien käyttäminen. Mielestäni cis-mies ja cis-nainen kuulostavat tuotenimikkeiltä ja sinällään niistä voisi loukkaantua siinä, missä queertermistön viljelijät itse saattavat loukkaantua mielestään vääristä tai vanhentuneista nimityksistä. Nainen (substantiivi) -blogissa cis-aihetta on käsitelty sangen tyhjentävästi.

Kun joidenkin termien ja sitä kautta niiden kuvaamien ilmiöiden määritteleminen ja rajaaminen otetaan vain oman ryhmän edustajien oikeudeksi, katoaa dialogin mahdollisuus. Kohdatessani genderasian ajajien ja queerfeministien käskytyksiä häpeämiseen ja anteeksipyyntöihin (en itse ole suoraan ollut kohteena, mutta nähnyt ja samaistunut niiden kohteeksi joutuneiden tilanteeseen) koen litistetyksi tulemisen tunnetta, jotain todella inhottavaa vallankäyttöä iskemässä suoraan todellisuuden ja rehellisyyden ytimeen.

Holly Lawford-Smith on australialainen professori ja genderkriittisen feminismin johtavia nimiä maailmassa. Gender Identity Propaganda -videollaan hän käy läpi sitä, kuinka genderidentiteettipropaganda toimii: esimerkiksi propagandan teesien vastustaminen nimetään sorroksi tai erinäisiksi fobioiksi. (Videolta löytyy hyvin seikkaperäistä propagandan paljastamista tarkalla ja avoimella otteella, joten se kannattaa katsoa ja kuunnella rauhassa läpi. Myös muut Lawford-Smithin videot ja teokset ovat suositeltavia.) Keskustelusta kieltäytyminen, omien näkemysten vastustajien nimeäminen, mustamaalaaminen rinnastamalla vastapuoli negatiivisia mielikuvia sisältäviin ryhmiin ja määritelmien tekemisen oikeuden pidättäminen itsellään ovat tyypillisiä kaikille totalitaristisille aatevirtauksille.

Mitä pitäisi tehdä, kun kohtaa kielen valtaa väärinkäyttävän aktivistin? Olen huomannut, ettei ainakaan kannata lähteä pelaamaan hänen säännöillään. Ei kannata hyväksyä hänen terminologiaansa keskustelun pohjaksi. On selitettävä nimenomaan käytetyt käsitteet tarkasti. On oltava yksiselitteisen selkeä ja looginen ja pysyttävä rauhallisena. Nimenomaan kiihtymättömyys on tärkeää, koska usein toinen osapuoli menettää malttinsa tavalla tai toisella. Somessa käy usein niin, että aktivistit liittyvät yhteisrintamassa puolustamaan omaa subjektiivista todellisuuskäsitystään. Vaatii kanttia pysyä silloin omissa näkemyksissä ja pitää ajatukset selkeinä. Lawford-Smith on hyvä esimerkki siitä, miten kannattaa toimia. Minua häikäisee, miten hän säilyttää positiivisen ja myönteisen pohjavireen puheessaan, vaikka joutuu hillittömien ja epäinhimillisten aktivistihyökkäysten kohteeksi jatkuvasti. 

Toinen hyvä esimerkkki on Anna Kontula, joka ei taipunut sorron alle silloinkaan, kun joutui genderaktivistien pommittamaksi postattuaan Twitteriin sarjakuvan, joka mukamas oli "transfobinen" - jokainen normaalilla tai normaalia paremmalla järjellä varustettu itselleen rehellinen ihmisnisäkäs kyllä tajuaa, ettei se sitä ollut. Kontula pysyi rauhallisena ja sanoi, että ei ole Twitterissä tuntemassa, vaan tekemässä työtään ja implikoi, että sarjakuvan väärinymmärtäjä on itse vastuussa uuslukutaidottomuudestaan. Myös tämän amerikkalaisen opettajan esiintyminen Dr. Philissä (joo, Dr. Phil, mutta puhun nyt ohjelman vieraasta) antaa hyvän mallin siihen, miten järkevällä, jämäkällä ja rauhallisella argumentoilla gender- ja queerajatukset paljastuvat täysin kestämättömiksi ja kiihkeydessään epätasapainoisiksi ja epäloogisiksi.

Kaikkien nähtyjen aktivistihyökkäysten valossa on kuitenkin niin, että vaatii todella kovaa päätä kyetä selviämään siinä tulituksessa. Useimmiten juuri naiset ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat, jotka jo valmiiksi saattavat olla heikomassa asemassa sen suhteen, että heitä kuunneltaisiin, joutuvat pahiten kärsimään aktivistien lyttäysarmadoiden verbaali- ja emootioterrorista. Oikeastaan tässä ilmenee vähän sellaista raukkamaisuuttakin, että kaikkein vahvimmassa valta-asemassa olevien kimppuun ei hyökätä samalla temmolla tai vaikka hyökätään, ei siihen liity pettymyksen tunteiden ilmaisu ja eristyspyrkimys. En ole huomannut, että esimerkiksi joitain äänekkäitä perussuomalaisia miehiä laitettaisiin gender- ja queerväriselle painimatolle, vaan heitä vaan käytetään välineinä niin, että heidän muut mielipiteensä rinnastetaan myös muiden taholta tulevaan genderkriittisyyteen. 

Tietenkin esimerkiksi Juha Mäenpää häädettiin Provinssirockista, mutta sehän ei tarkoittanut Mäenpään vaientamista, vaan päinvastoin, hän sai lisäpisteitä omiltaan. Sen sijaan feministinainen, joka kritisoisi genderoppeja, ei tietenkään saisi sympatiaa sen enempää omalta kuin vieraaltakaan viiteryhmältä. Ne, jotka on helpointa vaientaa, yritetään vaientaa ensin. Samalla saadaan luotua ilmapiiri, jossa naiset ja seksuaalivähemmistöt sekä osa etenkin empaattisimmista miehistä valjastetaan oman ideologian sotureiksi. Vastustan ajattelua, jossa ihmisen sosiaalinen asema vaikuttaisi hänen esittämiensä näkemysten oikeellsuuden arviointiin, mutta huomaan, miten joidenkin mielestä väärien mielipiteiden ilmaisemisen rangaistavuus vaihtelee sen mukaan, kuinka lähellä omassa vaikutuspiirissä ollaan. 

Yhteiskunnalliselta tasolta tämä palautuu yksityisten elinpiirien tasolle, kun monilla elämänaloilla ja monissa ystäväpiireissä ei sallita genderopin kritisointia. Niin luonnontietelijät, yhteiskuntatietelijät kuin humanistitkin joko pakotetaan liittymään joukkoon tai vaiennetaan kuoliaaksi. Paul McHugh joutui sukupuolenkorjaushoitoa tarjoavan lääketieteen parissa tieteenalan sisäisen canceloinnin kohteeksi, mikä on saman toimintamekanismin ilmentymä. Monet kuitenkin eivät voi kuin noudattaa kulunutta sanontaa siitä, mitä on tehtävä silloin, kun ei voi voittaa niitä - on liityttävä niihin. Sitä kautta monenmoiset opportunistit pääsevät hännystelyn ja hyvesignaloinnin avulla luomaan molempia osapuolia hyödyttäviä, valheellisille ja virheellisille käsityksille perustuvia valtaa sisältäviä vuorovaikutussuhteita.

Kieltä manipuloimalla saadaan siis kaapattua keskustelun ja todellisuuskäsitysten herruus, ja sitä myöten syntyy kaksinkertainen epäeettisen vallankäytön tapa: ensin heidät vaiennetaan, sitten heidät laitetaan vielä sen päälle toitottamaan omia teesejä. 

Gendervalaistumisen hetkiä

Kasia on kyproslainen tubettaja, joka käsittelee kriittisesti genderilmiötä. Videossaan hän käy läpi amerikkalaisten julkkisten villitystä lastensa transiuttamisessa. Samassa perheessä puetaan useampi poikalapsi mekkoon, lapsille annetaan uusia Malibu Barbien kaltaisia nimiä ja heidän sukupuoli-identiteettiään juhlitaan somessa. Kuten Kasiakin toteaa, todennäköisyys sille, että useammassa samassa perheessä olisi monta translasta, ei ole järin korkea. Jokin yksittäinen, kontekstiton lausahdus lapsen suusta tai lapsen satunnainen aietta vailla oleva teko on toiminut vanhemmalle todisteena transiudesta. Yksi julkkisäideistä kertoi äidinvaiston kertoneen hänelle jo lapsen ollessa kohdussa, että sukupuolen suhteen ei kaikki tule olemaan selvää.

Suomalainen haastateltava kertoo Ilta-Sanomissa, että oma muunsukupuolisuus yllätti hänet. Kun kaveri julistautui muunsukupuoliseksi, löytyi omakin muunsukupuolisuus.

Käännehetki oli pari vuotta sitten, kun ystävä kertoi olevansa muunsukupuolinen.

– Silloin tajusin, että noinkin voi tehdä. Ajattelin, että kivaa, mutta itse en ole tuollainen. Jonkinlainen prosessi siitä kuitenkin selkeästi alkoi.

Kyseinen henkilö puhuu misogyniasta.

    Feminismi on monen asian ytimessä. Esimerkiksi homofobia ja transfobia kiteytyvät misogyniaan, että naiseus              nähdään heikkoutena yhteiskunnassamme.

Homofobia, transfobia ja misogynia niputetaan yhteen. Henkilö ilmeisesti ei näe mahdollisena esimerkiksi misogyniaa transagendan nimissä. Paperinohutta ajattelua? Lähes samaan hengenvetoon hän kertoo elämänkokemuksiaan muunsukupuolisuusnarratiiviksi järjestäytyneenä. Kuinka henkilön kokemus tyttöydestä suhteutuu hänen lausuntoonsa siitä, että naiseus nähdään heikkoutena? Kuinka se näyttäytyy suhteessa siihen, että jutun yhteydessä olevassa IG-päivityksessä sanotaan olevan "boy boss energyä?"

    Näin kaikki tilanteet, joissa nuorempana olin kokenut, etten ole nainen, mutta en silloin tajunnut. Oli tuntunut pahalta      olla teatterissa prinsessaroolissa tai tullut outo olo, kun kutsuttiin tytöksi.

Onkohan jutun henkilö kokeillut ajatella, että hänen itsensäkin tunnistamansa misogynia ja kapea tytön rooli voisi olla vaikuttanut siihen, miksi prinsessarooli tuntui pahalta? Eipä hänen identiteettinsä muille kuulu, mutta mietin vain tykönäni ja kysyn asiaa itseltäni.

Palataanpa sitten suureen maailmaan. Genspect on amerikkalainen, anglosfäärissä toimiva järjestö, jota vetävät asiantuntijat. Se tarjoaa tieteenmukaista, ideologiasta vapaata apua erityisesti sukupuolensa kyseenalaistavien ja sukupuolidysforisten lasten ja nuorten perheille. Perustajiin kuuluu loistava Sasha Ayad. ROGD on lyhenne sanoista rapid-onset-gender-dysphoria. Kyseessä on ilmiö, jossa yleensä nuorten tyttöjen kirjoihin kuuluva henkilö kokee olevansa toista sukupuolta kuin syntyessään ilman ennakkovaroituksia ja ilman aikaisempaa historiaa. Genspectin kanavalta löytyvä ROGD-seminaari on suotavaa kuunneltavaa, koska siitä saa erinomaisen ja perustellun käsityksen ilmiöstä. ROGD:ta voidaan pitää suurena selittävänä tekijänä sille, miksi teini-ikäisten tyttöjen halu sukupuolenkorjaushoitoihin on lisääntynyt länsimaissa voimakkaasti viime vuosina.

Kaikissa kolmessa esimerkissä, julkkisten lasten transiudessa, muunsukupuolisuuden tajuamisessa ja ROGD:ssä näyttäytyy samantyyppinen kertomus. Siinä on ikään kuin eletty hämärässä siihen saakka, kunnes tapahtuu valaistuminen siitä, että oma itse tai oma lapsi onkin muuta sukupuolta kuin siihen asti on ajatellut. Elämänhistoria ryhdytään näkemään uuden sukupuoli-identiteetin kautta ja rekonstruoidaan vastaamaan koettua tilaa. Katalyyttinä kaikella on sosiaalisen ympäristön, usein sosiaalisen median, kautta kulovalkeana leviävä idea sukupuoli-identiteeteistä.

Vai onko asia toisin? Onko niin, että todellinen sukupuoli tai sukupuolettomuus voi pysyä ihmiseltä piilossa ja yhtäkkiä paljastua? Jos näin on, missä se on ollut julkituloonsa ja tietoisuuteen saapumiseensa asti? Onko se ollut kartesiolaisessa käpyrauhasessa tai jonkinlaisessa astraaliruumiissa? En nälvi ketään, tuumin vain, kun ei oma hoksauskyky riitä. Ja jos ei mahdu lokeroihin, pitääkö niistä hypätä pois sen sijaan, että ottaisi ruuvimeisselin käteen, purkaisi lokerikon ja tekisi lokeroista laajempia? Ja ei, meisselin käteen ottaminen ei ole maskuliinista ja tee ketään transmaskuliiniksi, vaan työkalua pitelevän käden haltija voi rauhassa keskittyä työhönsä omana itsenään ilman omien tekojen jatkuvaa reflektointia ja kategorisointia sukupuolten moninaisuuden kontekstissa.

Onko Sonic-siili trans?

Monelle perehtymättömälle voi olla yllätys, miten anime- ja pelikulttuuri liittyvät transilmiöön. Toinen aluksi ajatellen kumma allianssi on punkskenen ja transagendan liitto, jonka kohtaaminen verkossa tuntui minusta omituiselta. Käsittelen ensinmainittua yhteenliittymää erään esimerkin, pelikonsolivalmistaja Segan Sonic-hahmon kautta. En todellakaan törmätessäni sattumalta sen transyhteyteen aluksi edes tajunnut, miten se saadaan käännettyä transsymboliksi. Oikeastaan kyse ei edes ole symboliikasta, sillä Sonic vaikuttaa yhden transskenessä lymyilevän alaskenen piirissä olevan aivan konkreettinen transhahmo.

Laventeliveikkonen on kirjoittanut animen yleisestä yhteydestä gendersekoiluun. Helen Joyce käy Trans-teoksensa kappaleessa My Name is Neo (alkaen s. 53 vuoden 2022 Oneworldin pokkaripainoksessa) sitä, miten transitioituneet Wachowski-veljekset ovat selittäneet Matrix-trilogian kertovan itse asiassa transitioitumisen kokemuksesta ja miten Keanu Reevesin esittämän päähenkilön oli alkuperäisessä käsikirjoituksessa tarkoitus muuttua naiseksi matriisimaailmasta elokuvan reaalitodellisuuteen siirtyessään. Elokuvan eri hahmoilla oli allegorinen merkitys, joka kuvasi transitiota sukupuolesta toiseen. En olisi itse osannut ajatella, että Matrix - joka teinivuosinani oli minulle vaikuttava kokemus - olisi merkinnyt sukupuolitransitiota. Tekoäly ja keinotodellisuus tosin liitetään joissain teorioissa transilmiöön, kun se laajennetaan käsittämään transhumanismia. En itse toistaiseksi mene niin pitkälle, vaan pitäydyn pohtimaan Sonicia esimerkkinä transagendan sisäisistä kulttuuri-ilmiöistä.

Piirros- ja pelihahmot vaikuttavat esiintyvän netin ja somen transmaailmassa niin, että löydän asiaan kolme tulokulmaa, matkien määrässä translain hyväksynnän jälkeen halailleen Alex Stubbin kuuluisaa kolmea pointtia:

1) Animaatio- ja pelihahmot ovat avataria, ja sukupuoli-identiteetissä koetaan virtuaalimaailmassa avatarhahmossa esiintymiseen rinnastuvia tunteita.

2) Animaatio- ja pelihahmot ovat pohjimmiltaan infantiilejä ja lastenkulttuuriin liittyviä, mikä heijastaa transilmiöön kietoutuneiden nuorten kypsymättömyyttä tai häilyvyyttä lapsuuden ja nuoruuden välillä.

3) Animaatio- ja pelihahmot ovat eräänlaisia suojanaamioita tai propagandavälineitä, joiden avulla aikuiset transagendan kannattajat voivat tulla nuorten maailmaan. Hahmot myös sopivat erilaisiin meemeihin ja hymiöihin, jolloin niitä voidaan käyttää agendan poliittisten viestien tuottamiseen ja eteenpäin viemiseen. Sonicin suhteen kyseisestä löytyy monia esimerkkejä.

Mikä Sonic on? Sega julkaisi vuonna 1991 Mega Drive -konsolinsa ohessa Sonic-pelisarjan, joka oli eräänlainen Segan versio Nintendon Super Mariosta. Sonic on 15-vuotias sininen siili, joka kykenee muuttumaan nopeasti liikkuvaksi palloksi. Siihen nimi Sonic liittyykin. Itselleni peli on tuttu lapsuudesta, ja niin varmasti monelle muullekin. Mutta miksi Sonicia pidetään transina? Sonicin ruumiinrakennetta on verrattu kahteen muuhun saman universumin hahmoon, Silveriin ja Shadowiin, ja todettu hahmojen välillä olevan feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta ilmentäviä eroavaisuuksia. 

Alun perin ajatus Sonicin transiudesta on siltikin peräisin vuoden 2020 Sonic the Hedgehog -elokuvasta, jossa Sonicin ihmisystävä pitää Sonicia ensin tyttönä, mutta sen jälkeen Sonic korjaa Max-kaverilleen olevansa poika. Muuttuminen keräksi ehkä myös on transiuden merkki. Esport-urheilija Dominique McLean esiintyy peleissä nimellä SonicFox - eräs kettuhahmo liittyy myös Sonicin siiliuniversumiin. McLean kertoo olevansa non-binary ja furry. Furry liittyy nuorten alakulttuuriin, jossa esimerkiksi pidetään kissan korvia muistuttavia korvia sisältävää pantaa. Sonicin sinisen, sukupuolistereotypioita noudattamattoman mallisen tukankin on nähty kertovan genderistä. 

Sonicin on todella sanottu kannustaneen transiuteen (tai vahvistaneen kokemusta identiteetistä ja auttaneen näin sukupuolidysforista, mukavaa, että näin), ja TikTokissa Sonic esiintyy useissa nuorten transaiheisissa videoissa. En tiedä, mitä Sega ajattelee hahmonsa käytöstä transyhteyksissä, mutta Sonicista löytyy netistä jopa enemmän transviiitekehyksen kuin alkuperäisen peliviitekehyksen osumia.

Tumblrista #sonic-haulla löytyy paljon kuvia, joissa Sonicin taustalla ovat translipun värit. Mukana on myös Sonic-maailman muita hahmoja. Ilmeisesti Sonicia pidetään transmaskuliinina, mutta joillain sivuilla Sonicin ajatellaan olevan transfeminiini tai genderfluid. 

Sonicia käytetäänkin sitten poliittisena välineenä, kun siiliparka laitetaan heiluttamaan translippua ja mukaan liitetään teksti transoikeuksista. Sonicista löytyy myös feminiiniversioita ja kaikkea feminiinin ja maskuliinin väliltä. Mukana esiintyy myös muita Sonic-pelien ja animaatioiden hahmoja, joilla on usein gender-rooli.

Sonic-meemit iskevät terfejä vastaan. Sonicin ilme kertoo paljon.

Aina, kun väitetään, että sukupuolia on kaksi, niin Sonic-meemin mukaan niitä keksitään lisää.

Sonic-aiheisia transagendaan liittyviä ja terffejä uhkailevia meemejä löytyy paljon, joten edellä olleet ovat vain muutamia esimerkkejä. Meemit eivät kuitenkaan ole vielä mitään verrattuna siihen, mitä löytyy niin sanotusta syvästä päädystä. SonicSpirit on transtaiteilijan luoma sivusto, jossa on Sonic-hahmoa käyttävää genderaiheista materiaalia: taiteilijan tekemiä kuvia, animaatioita ja muuta graafista. Sivustolla Sonic esitetään transmaskuliinina. En laita sivuston sisältöä tähän suoraan, koska sitä voi osin luonnehtia aika perverssiksi. Animemaailma ei ole minulle mitenkään tuttu, joten kyseinen estetiikka ehkä on sen alakategorioissa valtavirtaa. Siitä minä siveyden sipuli en halua kummemmin tietää.

SonicSpiritin galleriasta löytyy kuvia, joissa on Sonicin ohella Sonic-universumin muita hahmoja ja yksisarvisia. Useissa kuvissa on hahmoja, joilla on sekä miehen että naisen sukupuolielin. Sonic makaa eräässä kuvassa ruohikolla ja kertoo tuntevansa olonsa seksikkääksi. Kuvassa Sonicilla on naisen sukupuolielimestä kohoava erektiossa oleva miehen sukupuolielin. Tarinoissa käsitellään muodonmuutosta ja sukupuoli-identiteettien teemoja. Animaatiot vaikuttavat sijoittuvan eräänlaisen transmaailmaan. Mukana on esimerkiksi hahmo, jonka FtM-transitiota on kuvattu sivuston kuvagalleriassa. Sarjakuvaosiossa puhutaan uudesta normaalista. Fantasiamaailmassa hahmoilla on monia sukupuolia yhtä aikaa ja ne harrastavat sen myötä seksiä erilaisilla mielikuvituksellisilla tavoilla.

Miten Sonicin asemaa transkulttuurin kuvastossa pitäisi tulkita? Nettimeemeille on tyypillistä lumipalloefekti, jossa jokin yksittäinen tapahtuma, kaksoismerkitys tai ilme luo meemin, jota käytetään erilaisissa yhteyksissä. Soniciin liittyy monia transformaatio- ja sukupuolihäilyvyysteemoja, jotka sinällään on hakemalla haettu pelihahmosta, jolla varmasti ei ollut mitään poliittista, ideologista tai sukupuoliin liittyvää identiteettitarkoitusta. Sonicin avulla voidaan kuitenkin viestiä terävästi mutta ohuesti agendasta. Soniciin liitettynä transius on "cool" tai kuten nykynuoret sanovat "swag". Siilihahmoon heijastetaan yhteisön toiveita, arvoja ja mielipiteitä, mutta siihen myös samaistutaan ja siitä ammennetaan vahvistusta omalle subjektiiviselle kokemukselle, josta yhteisön tunnusten myötä tulee intersubjektiivista, yksilöiden välistä. Kaiken kukkuraksi hahmot voivat SonicSpiritin tapaan olla hyvin käsinkosketeltavan ja kehollisesti todellisen oloisia eri sukupuolia ilmentäessään. Samanlainen ei tietenkään ole mahdollista todellisessa fyysisessä maailmassa, ja mielensisäisen kokemuksen ja materiaalisen todellisuuden välinen ristiriita ilmenee siten myös kyseisessä hahmojen ilmiasussa.

Itse pidän animaatio- ja pelihahmojen sekoittumista genderkulttuuriin surullisena. Nuoret viettävät aikaa TikTokissa ja muissa somepalveluissa ja toisaalta pelaavat älypuhelimilla. Salakavalasti hahmon avulla tuodaan esille agendaa. Tietyntyyppiset introvertit ja intrapersoonallisesti älykkäät, hieman nörtähtävät ja taiteelliset nuoret ovat joukko, joka on toisaalta usein viehättynyt animemaailmasta ja jonka piiristä tulevat monet sukupuolidysforiaa tuntevat nuoret. Nettiyhteisöt tuottavat ympäristön, jossa kokemus väärästä sukupuolesta selittäjänä vahvistuu. Kun on puhuttu transagendan kulttimaisista piirteistä, löytyy sille myös symbolit. Niille on tyypillistä viattomuuden ja hyperseksuaalisuuden välinen vaihtelu, mikä osaltaan laittaa miettimään sukupuoli-identiteettien epästabiilia luonnetta. 

Tietäkää, että Sonic siis voi liittyä transyhteyksiin. Varokaa kerälle menneen siilin piikkejä, mutta muistakaa sen olevan pohjimmiltaan säyseä eläin! Olihan Kirsi Kunnaksenkin siili varsin tunteellinen, vaikka hellyys piili kuoren alla.

Enemmistö jonottaa Pridelle

Tämä nuori lesbonainen on yksi monista, joka summaa nykyisen Pride-liikkeen ongelmat. Kulkueet ovat maailmalla täynnä fetisistejä ja validaatiota hakevia identiteettilarppaajia. Pukeutuminen, ohjelma ja ilmiasu on kuin erikoisuuden ja provokaation tavoittelua, mikä poikkeaa alkuperäisestä Pridesta. Tämän vuoden Helsingin Pridekin sisälsi Senaatintorilla aloitusnumeron, jossa täysin alaston henkilö tanssi. Eikö julkialastomuus muuten ole laitonta? USA:ssa Pridessa on esiintynyt muun muassa alastomia pyöräilijöitä lasten nähden. Missä tahansa muussa tilanteessa kyseisestä heilahtaisi häkki. 

Samalla tavalla somessa sateenkaaribrändin nimissä esiintyy kaikenmoisia oman elämänsä queereja. Jokainen saa tietenkin ajatella itsestään mitä haluaa ja esimerkiksi pukeutua niin kuin haluaa, mutta seksuaalivähemmistöjä puolustaneen liikkeen kanssa sillä ei ole tekemistä. Alun alkaen homojen ja transien ykköstavoitteita oli olla valtaväestöön sulautuneita ja itsessään näkymättömiä. Se on täysi vastakohta nykymenolle. Myös Buck Angel, transmies, tuo esille ilmiötä kanavallaan.

Yksi mielenkiintoisimmista uusista suuntauksista on panseksuaalisuus. Helsinki Pridessa oli varsin paljon panseksuaalilippuja. Panseksuaalisuus tarkoittaa suurin piirtein seksuaalista kiinnostusta ihmisiin heidän sukupuolestaan riippumatta. Miten tämä eroaa biseksuaalisuudesta? Ilmeisesti panseksuaali voi olla vaikka nainen, joka on pelkästään biologisten miesten kanssa, jos vain kokee miehet muina kuin miehinä, kuten queereina tai muunsukupuolisina.  Panseksuaali on siis joko hetero tai bi, mikäli biologiset sukupuolet eivätkä identiteettigenderit merkkaavat.

"Enemmistö pyrkii vähemmistöksi / se melkein jonottaa" laulaa Tommi Liimatta Absoluuttisen Nollapisteen kappaleessa Ruukunvalajat. Sukupuolia on enemmän kuin kaksi ja seksuaalisia suuntautumisia enemmän kuin kolme, mutta kukaan ei osaa sanoa, paljonko niitä on. Jokainen on lopulta oma sukupuolensa ja suuntautumisensa, joten jokainen voi mennä Pridelle muutenkin kuin liittolaisena. Olen nähnyt tilaston, jonka mukaan USA:ssa LBGTQA+ -identifioitujien määrä kasvaa sellaisessa kulmassa, että vuonna 2050 sillä tahdilla sata prosenttia amerikkalaisista kuuluisi kyseiseen ryhmään. Enemmistö on pääsemässä vähemmistöksi. Eräs suomalainen vasemmistoaktiivi sanoi Twitterissä eli X:ssä, että homot voivat perustaa oman Priden, jossa on vain homoja. Niinpä, tervetuloa ja -menoa takaisin absoluuttiseen nollapisteeseen.

Miehet naisten tiloissa

Useissa ahdistelu- ja hyväksikäyttötapauksissa tilaisuus tekee ahdistelijan ja hyväksikäyttäjän. 37-vuotias mies käytti hyväkseen 17-vuotiasta valmennettavaansa, kun tämä valitti jumissa olevia lihaksiaan ja mies tarjoutui sen myötä hieromaan. Provinssirockissa järjestysmiehet käpälöivät naisia turvatarkastuksessa. Olen itsekin todistanut paria tilannetta, jossa mies on koskenut naiseen tilannesidonnaisen tekosyyn perusteella. Muistan esimerkiksi valmistujaisjuhlan, jossa keski-ikäinen miesopettaja halasi puoliväkisin nuoria tyttöjä juhlasalin lavalla. Toisessa tapauksessa esihenkilöasemassa oleva mies käski alaisensa naisen koskea itseensä siksi, että halusi selittää naiselle, missä kohtaa ovat lauluun tarvittavat lihakset. Nainen ei olisi halunnut, mutta kun mies pari kertaa käski, joutui hän sen tekemään. Tilanne tapahtui äkkiä, ja ehdin itse puuttua siihen vasta sen tapahduttua. Ongelmana onkin ahdistelun salakavaluus ja salamannopeus. Uhrikaan ei aina ehdi heti tajuta tilannetta, ja järkytys ja trauma tulevat jälkijättöisesti.

Onkin perin oudoksuttavaa, että miehet pääsisivät naisten pukuhuone- ja WC-tiloihin. Suomen uusi laki sukupuolesta ilmoitusasiana asettaa myös siinä suhteessa naiset ja tytöt vaaraan. Kun jo nyt ahdistelijamiehet osaavat löytää sopivat tilaisuudet, ei pidä luulla lain tarjoamien porsaanreikien jäävän käyttämättä, niin ikävää kuin se onkin. Maailmalla epäkohta on noussut esiin, ja siitä on monia esimerkkejä. Liam Thomasin kilpakumppanit ovat joutuneet kokemaan epäoikeudenmukaisen, traumatisoivan tilanteen paitsi altaassa myös pukuhuonetiloissa. Amerikkalaisissa kouluissa tapauksia on ollut varsin paljon. Wokemaiden wokemaassa Kanadassa ilmiö on mennyt pitkälle. Tietenkään aina ei ole kyse siitä, että naisten tiloihin transnaisena saapuva mies olisi ensisijaiselta motiiviltaan ahdistelija, mutta uhreiksi päätyvien naisten kokemus tilanteen ahdistavuudesta on tosiasia. Eikö jo se riitä perusteeksi siihen, ettei miehillä olisi asiaa naisten tiloihin? Onko miehen todistus naiseudestaan pitävämpi kuin naisten todistus ahdisteluksi tulemisesta?

Hyvyyden ja rakkauden puolesta taistelevat aktivistit eivät ole tulleet naisia vastaan näiden tuodessa epäkohtia esille, vaan päinvastoin halunneet vaientaa heidät. Tapauksia lieneekin vielä julkitullutta määrää enemmän, koska osa transaktivisteista on hyvin hyökkääviä naisia kohtaan ja syyttää heitä helposti transfobiasta. Suomessa translakiin liittyvässä keskustelussa lain kannattajat toistelivat usein, että argumentti naisten tilojen turvallisuuden rapautumisesta ei ole olennainen, koska hyvin pieni tai oikeastaan olematon määrä ihmisiä käyttäisi tilannetta hyväkseen. Jostain syystä sivuutettiin useimmiten myös se, että naiset kokevat alastoman miehen naisten tiloissa ahdistavana riippumatta siitä, miten tämä itse sukupuolensa identifioi. Maissa, joissa miehet ovat naisiksi ilmoittautumalla päässeet naisten tiloihin, on väärinkäytöksiä ja ahdistelutilanteita kuitenkin tapahtunut taajaan. Jälleen huomataan, että Suomessa ollaan suhteellisen sokeita ja kuuroja sille, mihin genderajattelu ja biologian kiistäminen on muualla maailmassa johtanut. Mikään pakko ei olisi toistaa samoja virheitä, ja pahin voitaisiin ehkä vielä välttää. 

Mitä transmiesten mahdollisiin omiin pelkoihin miesten tiloja kohtaan tulee, niin en pidä heille niissä aiheutuvaa vaaraa ollenkaan todennäköisenä suhteessa heidän naisille aiheuttamiinsa ongelmiin naisten tiloissa. Kokemukseni miesten pukuhuonetiloista on, ettei niissä kukaan välitä kenestäkään ja että niissä todellakin saa olla ylhäisessä yksinäisyydessään. Se koskisi erittäin luultavasti myös transnaisia. Lisäys 24.7.2023: Myös aktivisti itse antaa epäsuorasti ymmärtää Ylen WC-tiloja koskevassa jutussa, että kyse on enemmän mielensisäisestä vähemmistöstressistä kuin siitä, että ulkoa tulisi konkreettista uhkaa. Naisten kokemuksen aktivisti mitätöi heidän omaksi häveliäisyydekseen ja vaatii kulttuurinmuutosta. Puhutaan itsen väärinsukupuolittamisesta joutuessa mielestään väärän sukupuolen tiloihin, mutta miten sellainen on edes mahdollista, jos itsellä kerran on selvä sukupuoli-identiteetti? Samoin transnaiset voivat osallistua urheilussa miesten sarjoihin. Urheilusta ei ketään tarvitse sulkea transiuden takia pois, vaan transnaiset varmasti ovat tervetulleita kilpailemaan Pridestakin realistisesti puhuneen Jade Nyströmin tavoin miessarjoissa.

Pitääkö naisten ja tyttöjen urheilun loppua ja täytyykö naisten joutua sietämään ja pelkäämään? Fatim Diarra on oikeassa siinä, että solvaaminen on tuomittavaa, mutta väärässä siinä, mitä naisten oikeuksien toteutuminen vaatii: naisten oikeuksien nimessä ei poljeta niin sanottuja sukupuolivähemmistöjä vaan sukupuolivähemmistöjen nimessä poljetaan naisia. Kyse ei ole populistisesta tekoargumentista, vaan käytännössä havaittavasta seurauksesta.

Miksi USA:n tilannetta täytyy seurata Suomessa?

Yhdysvaltain politiikkaa seurataan Suomessa melko paljon, vaikka amerikkalaiset itse eivät ole järin kiinnostuneita muusta maailmasta. Kuten tiedämme, on USA:ssa yhä syvempi kuilu kahden pääpuolueen välillä. Myös mediat ovat jakautuneet. Fox News kirjoittaa ihan eri aiheista kuin CNN tai NBC. Tarkoitukseni ei ole kommentoida yleisesti politiikkaa, mutta genderajattelun varjopuolet ja detransilmiö näyttää olevan esillä vain konservatiivisemman median uutisissa. Esimerkiksi heinäkuun 21. päivänä vuonna 2023 Foxin etusivulla on uutinen, jossa esiintyy MtFtM-katuja. Trump julistaa oikeudenkäyntejä transklinikoita vastaan, Biden manifestoi transagendan puolesta. Tuntuu siltä kuin vähemmistöistä ja erityisesti lapsista ja nuorista olisi tehty poliittisen agendan välineitä.

Suomessa vihreiden juuret ovat Koijärvi-aktivismin ohella saksalaisessa, Frankfurtin koulukunnan sävyttämässä liikkeessä. Vasemmistoliitto on uudestisyntynyt SKDL. Vuosikymmenten ajan kaikki amerikkalainen edusti suomalaisessa vasemmistossa pahaa. Paradoksaalisesti nykyinen vasemmisto on imaissut amerikkalaisen kulttuurisodan sanastoaan myöten ohjelmaansa. Ei toisaalta vain poliittinen vasemmisto, vaan myös monet suomalaisen yhteiskunnan toimijat, kuten yritykset, järjestöt ja oppilaitokset ovat Atlantin aaltoja pitkin luoksemme lainehtineen queerfeminismin vaikutuspiirissä (tiedän kyllä, että myös esim. ranskalaisella ajattelulla ja traditioilla on osansa). En usko, että oma yhteiskuntamme olisi koskaan voinut tuottaa vastaavaa. Helen Joyce ja monet muut ovat todenneet, että anglosaksisessa maailmassa transilmiön ja queerajattelun esiinnousun taustalla on monia tekijöitä taloudellisista ja teknisistä kulttuurisiin. Niin intersektionalistinen uusi tietoisuus identiteeteistä kuin somekin ovat olleet tuottamassa ilmiötä. 

Suomalaisessa kulttuurissa monet asiat ovat toisin kuin amerikkalaisesta: sukupuolten asema ja sukupuoliroolit, alakulttuurit ja erilaiset etniset ryhmät ja muut väestönosat. Vaikka suomalainenkaan ei enää elä yhtenäiskulttuurissa, on silti Suomessa enemmän yksi totuus kerrallaan - sen huomaa vaikkapa Nato-jäsenyyteen suhtautumisesta ennen helmikuuta 2022 ja sen jälkeen. Erilaisen kulttuurikontekstin vuoksi Suomessa ei ehkä ymmärretä, miten pitkälle identiteettipolitiikka on Yhdysvalloissa mennyt. Ei tiedosteta sitä, miten esimerkiksi monet mustaihoiset eivät enää ole tekemisissä valkoihoisten kanssa, koska kriittinen rotuteoria on luonut täysin Martin Luther Kingin ajatusten vastaisesti uuden käsityksen ihonvärin merkityksestä. Se kuuluu samaan intersektionalistiseen viitekehykseen genderideologian ja queeriuden kanssa, tai ainakin USA:n "liberaali" progressiivinen vasemmiston on napannut kaikki nämä aatevirtaukset omaan patteriinsa. 

Samaan sarjaan kuuluu käsitys siitä, että porno ja prostituutio olisivat hyväksyttäviä tai jopa toivottavia. Seksihän ei todellakaan ole sen enempää perusoikeus kuin kulutushyödykekään, vaikka Helsingin Sanomat usein implikoi toisin. Pride on sisältänyt USA:ssa esimerkiksi tapahtumia, joissa aikuinen mies twerkkaa alushousillaan ahdistuneen näköisille lapsille, joiden vanhemmat ovat tuoneet jälkikasvunsa oppimaan suvaitsevaisuutta ja rakkautta. Kun uutisoidaan Floridan kuvernööri DeSantisin toimista, ei HS myöskään tuo esille, että ne ovat vastatoimenpiteitä kriittiselle rotuteorialle, jota lukuisat afroamerikkalaiset myös vastustavat (ks. esim. Youtube-videoita koulupiirien kokousten huoltajapuheenvuoroista), sillä eivät he halua, että heidän lapsilleen opetetaan, että te olette sitten orjien jälkeläisiä ja muistakaa se 24 tuntia vuorokaudessa. Ja kun Floridassa päätettiin sukupuoleen liittyvän opetuksen muutoksesta, niin senkin taustalla oli pyrkimys korjata genderpedagogiikan aiheuttamia ongelmia. On totta, että Amerikan maalla mennään usein ääripäästä toiseen ja DeSantis on konservatiivipopulisti, mutta suomalaisessa mediassa ei syvennytä ymmärtämään viitekehystä. Jos Suomessa tajuttaisiin USA:n tilanne, ymmärrettäisiin myös se, että liberaalius ja konservatiivius tarkoittavat siellä eri asioita kuin meillä.

Kaikki, mikä on ensin tapahtunut USA:ssa, on kuitenkin tullut Länsi-Eurooppaan ja lopulta Suomeen. Suomi tulee aina jälkijunassa, mutta vaikka vaunumme on ehkä viimeisiä, ei se irtoa veturista, vaikka se vetää puksuttaisi meitä kohti jyrkänteen reunaa. En tarkoita, etteikö meidän pitäisi olla suuntautuneita länteen ja kansinvälisiä. Tarkoitan sitä, että moni muualla jo hiipuva ja ylilyöväksi todettu asia otetaan Suomessa uutena, kun se on jo testattu huonoksi suuressa maailmassa. Queerfeminismi ja ajatus eri sukupuolista on hyvä esimerkki tästä ilmiöstä. Toinen matkimamme on konservatiivien ja liberaalien kulttuurisodan mustavalkoiset leirit. Sanna Marin totesi kuin George W. Bush Irakin sodan alla, että olette joko puolellamme tai vastaan. 

Kaiken tämän vuoksi queerfeminismin, genderideologian ja Pride-liikkeen amerikkalaisen kehityksen tarkka seuranta on paikallaan myös Suomessa. Suomalaiset aktivistit ottavat vaikutteensa ja teesinsä usein suoraan englanninkielisestä maailmasta. Niitä ei aina edes vaivauduta kääntämään suomeksi. Olen usein nähnyt anglismien kukoistusta. Toinenkin puoli löytyy kansainvälisestä keskustelusta. Maailmalla on tehty tutkimusta esimerkiksi nuorten tyttöjen transidentiteettien kasvusta, jossa toki oma Riittakerttu Kaltialamme (torille!) on arvostettu enemmän kuin Suomessa tajutaankaan. Moni muu genderilmiöön liittyvä asia on saanut myös kriittistä valokeilaa maailmalla, vaikka sitä onkin koitettu sensuroida. Niinpä genderkriittisyydenkin kannalta on hyvä pitää silmällä englanninkielisen maailman ja erityisesti USA:n tapahtumia, joita valitettavasti suomenkielinen media ei vaikuta joko tietoisesti tai todennäköisemmin kulttuurierojen vuoksi hahmottavan niin, että uutisointi loisi oikeaa kokonaiskuvaa tilanteesta. Me voimme vielä säilyttää suhteellisuudentajun, kohtuuden ja järjen ja pitää esimerkiksi omat seksuaalivähemmistömme ja nuoret naiset turvassa. Vaikka Suomessakin on äänekkäitä aktivisteja ja järjestöjä, pitäisi kuulla myös vastakkaiset näkemykset, etenkin kun ne tulevat asiantuntijoiden rauhallisella äänellä.

En ole feministi, mutta kannatan feminismiä

Voiko mies olla feministi? Olen tuntenut antipatiaa nähdessäni somessa määritelmän, jonka mukaan tasa-arvon kannattaminen on yhtä kuin feminismi. Mielestäni siinä ei ole kyse feminismistä, vaan egalitarismista. Tämä on nähdäkseni nykyisen intersektionalisminsävyisen queerfeminismin ongelma: alun perin naisten emansipaatioon tähdänneestä liikkeestä on tehty erinäisten taustaltaan ja luonteeltaan aivan toisenlaisten ihmisryhmien etujen ajamisen ja uhrihierarkioiden brändi. Feminismi on saanut valjaat, joita eivät taida enää naiset paljoa pidellä.

Minua on myös vieraannuttanut se, että feminismin viitekehyksessä puhutaan miesten emansipaatiosta. Minusta omaa sukupuoltani ei tarvitse vapauttaa mistään, mutta miesten naisiin kohdistamat rikokset, häirinnät ja misogyniset suhtautumistavat sietävät kadota. Ei ole kuitenkaan niin, että esimerkiksi stereotyyppinen tunteista puhumattomuus tai muut kulttuuriset ominaisuudet olisivat naisten kaltoinkohtelun taustalla. Vaikka tunteita käsittelemään kykenemätön ihminen turvatuukin helpommin nyrkkiin, ei mikään kulttuuriympäristöstä opittu ominaisuus johda itsessään esimerkiksi väkivaltaan kuin pienemmän sosiaalisen piirin luomana käyttäytymismallina. Miehet tekevät vääryyksiä naisia ja toisia miehiä kohtaan yksilöinä, ja alttiuden taustalla on geeniperimän sanelemia, muissa yhteyksissä hyödyllisiä ominaisuuksia. Ympäristöstä on usein kiinni, toteutuuko alttius, mutta silloinkaan taustalla ei ole maskuliininen kulttuuri vaan muut, esimerkiksi perheeseen ja kasvuympäristöön liittyvät universaalit. 

Mieheys perustuu biologiaan, joka luo usein miehille erilaiset ominaisuudet kuin naisille. En kanna kollektiivista vastuuta muiden tekemisistä*, mutta en myöskään hyväksy kaikkialla tapahtuvaa naisten huonoa kohtaloa ja naisten yleisesti heikompaa asemaa. Feminismi vapauttakoon naiset, mutta antakoon miesten olla, koska miesten ei pidä viedä feminismissäkin tilaa naisilta - näinhän on oikeasti käynyt, kun miehet on päästetty feministisiin järjestöihin ja feminististiseen toimintaan.

Miehillä ei myöskään ole edellytyksiä ymmärtää biologiaan perustuvia naiserityisiä kysymyksiä niin autenttisesti, että he voisivat ottaa niihin merkittävästi kantaa. Koska sukupuoli on biologinen ominaisuus ja koska sukupuolia on kaksi, on kummankin sukupuolen erityiset kysymykset pidettävät erillään toisistaan. Tietysti monet asiat ovat yleisinhimillisiä, mutta emme pääse sukupuolista mihinkään. 

Mitä miesten niin sanottuun toksisuuteen tulee, niin itse koen ja tutkimusten perusteella tiedän, että miehillä yleisempää on esimerkiksi aggressiivinen käytös, mutta miehenä se pitää vain tunnistaa ja hallita.** Heteromies ei koskaan pääse yli siitäkään, että naisen vartalo herättää hänessä enemmän tai vähemmän seksuaalista kiinnostusta, joten on vain osattava hallita oma katse ja toiminta niin, että tilat pysyvät naisille turvallisina. Selvää on, että naisten oma sana siitä, mikä tuntuu turvalliselta, painaa tilojen suhteen. Sukupuolikäyttäytymisemme pohjaa biologiaan, mutta sivistyneinä eliöinä kykenemme hallitsemaan itsemme. 

En kannata poikien "feminististä kasvatusta". Ymmärrän, että "pojat ovat poikia" on pahaenteinen lause silloin, kun sillä perustellaan esimerkiksi seksuaalista häirintää, mutta monissa konteksteissa pojat vaan nyt ovat poikia, koska eivät he tyttöjäkään ole. Poika voi tietysti olla ja on ollut monenlainen. Historiassa pojille ja miehille on ollut tarjolla enemmän erilaisia malleja kuin tytöille ja naisille, väitän minä. Esimerkiksi pojille suunnatuissa animaatioissa ja sarjakuvissa on yleensä toiminnallinen sankarihahmo ja vähintään yksi tiedenörtti. Turtleseista muistan keksijä Donatellon, johon samaistuin, kun fyysisempi kaverini samaistui johtaja-Leonardoon. 

On tärkeää opettaa itsehillintää, mutta keskimäärin on fataali virhe yrittää syyllistää pieniä poikia kuvitellusta toksisuudesta. Todennäköisesti yritykset kasvattaa pojista pois fyysisyyttä ja vallanhalua johtavat vastakkaiseen lopputulokseen kuin halutaan. Kirjailija Ernest Hemingway ja filosofi Friedrich Nietzsche ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten maskuliinisia feminiinin kasvatuksen saaneista pojista aikuisena tulee.

Radikaalifeminismi painottaa naiserityisten kysymysten naiserityisyyttä. Siksi koen olevani radikaalifeministien liittolainen, vaikken perusta paljoa liittolainen-termistä, koska siitä tulee mieleen sodankäynti. Monien ihmisryhmien oikeudet ovat tärkeitä, mutta mielestäni niitä ei pidä sekoittaa feminismiin. Profeministikään en halua olla, koska se tuntuu termikikkailulta, jolla miehiä ujutetaan kuin ujutetaankin naisten sektoreille. On ehkä vähän paradoksaalista määritellä miehenä feminismiä ja samaan aikaan sanoa, että feminismi ei ole miesten asia. Jotenkin sen viitekehykseen on kuitenkin tartuttava, koska tekstini liikkuvat paljon sitä vähintään sivuavissa aiheissa.

On toki sanottava, että pari-kolme vuotta kestänyt seikkailuni feminismin aaltojen ja suuntausten parissa on yhä kesken, joten oikeudet muutoksiin ainakiin termistön suhteen pidetään.

*Tämä on muuten tosi pahalta tuntuva seikka somen vulgaarifeministisessä diskurssissa. Ymmärrän kyllä, mitä tarkoitetaan sillä, että "miesten pitää puuttua toisten miesten aiheuttamaan ahdisteluun", mutta eräänlainen miesten perisyntioppi tuskin on tarpeellinen? Se itse asiassa palvelee queeria transasiaa: maskuliinisuus sisältää siinä ajattelussa tiettyjä kielteisiä piirteitä, jotka jotkut transnaiset ainakin Yhdysvalloissa ovat mm. Wider Lens -kanavan asiantuntijoiden mukaan sanoneet transitionsa syyksi.

**Minusta tuntuu, että aivan kaikki naiset ja etenkään useimmat transmiehet eivät oikein aina tajua niin sanottuja miesten maailman sääntöjä, joihin kuuluu myös se, että osataan ennaltaehkäistä konfliktitilanteita esimerkiksi itsevarmalla olemuksella, mainitakseni siis vain yhden asian kyseisestä ilmiöstä. Lisäksi se potentiaali tietynlaiseen taistelemiseen on sellainen "kynttilä vakan alla", jossa olennaista nimenomaan on se, että sitä ei tarvitse tuskin koskaan laittaa käytäntöön. Tähän perustuvat itsepuolustuslajit. Pienet pojat usein harjoittelevat tätä esimerkiksi painimalla. En hyväksy väkivaltaa, mutta jossain mielessä pojan pitää harjoittella jokin strategia kamppailutilanteisiin miehuuttaan varten. Itse selvisin noista tilanteista älyllä, sukkeluudella ja olemalla välittämättä ja tietynlaisella arvokkuuden säilyttämisellä. Noista ominaisuuksista on ollut minulle valtava hyöty aikuisena.

Omasta heräämisestäni

Vielä vuosi sitten pähkäilin sukupuolia ja suuntautumisia kuin ne olisivat lokeroita, jotka voisi avata ja joista voisi napata haluamansa nallekarkit. Satuin elämään sellaisessa sosiaalisessa todellisuudessa, jossa punavihreys ja arvoliberaalius vallitsivat. Kaikkialla kumusi yhtäkkiä oppi monista sukupuolista ja identiteeteistä. Olen heteromies, mutten aivan keskiverto. Identifioiduin heteroromanttiseksi aseksuaaliksi, ja menin jo aika pitkälle viestiessäni identiteetistäni. Voin myöhemmin kertoa lyhyestä elämästäni aseksuaalina, jos sen kautta voin jotenkin analysoida itse tekstieni aihetta, genderideologiaa. Ja kyllä, olen jopa ruksannut jossain kohtaa johonkin olevani sukupuoleltani "muu". Sellaista vaihtoehtoa en olisi tarvinnut.

Minä en ole oikeasti koskaan pitänyt kollektivistisesta ajattelutavasta, luutuneista sosiaalisista rooleista tai välittänyt sen kummemin sukupuolista. Minulla on ainakin kymmenen muuta identiteettiä ennen sukupuolta ja ihmettelenkin, miten sukupuoli-identiteetti voi olla jollain jopa ensimmäisenä. Ensimmäisiä kertoja ihmettelin sitä nykyään toksisiksi määriteltävien miesten puhetta kuunnellessa, heidän jotka tuntuivat määrittelevän maailmaa sukupuolensa kautta. Kuinka ironista onkaan, että nykypäivän genderfanaatikoilla on täsmälleen yhtä tiukka ote sukupuoli-identiteettin kuin näillä menneen maailman machoilla.

Olen suurimmaksi osaksi elämässäni tehnyt asioita ilman, että olen miettinyt, voinko sukupuoleni vuoksi niitä tehdä. Etuoikeudesta puhuminen on mielestäni sietämätöntä ja yksilöä halventavaa, joten sanon sitä vain omaksi kokemuksekseni. Olen joskus genderideologian kannattajan kanssa keskustellessani yrittänyt selittää asennettani sillä, että minä en vain ihan oikeasti ymmärrä sukupuolen merkitystä, koska se ei ole tuntunut keskeiseltä omassa maailmankuvassani. Tämä on tulkittu väärin niin, että vähättelisin sitä, mikä merkitys sukupuolella yleisesti on yhteiskunnassa. Paradoksaalisesti samaan aikaan keskustelun toinen osapuoli on halunnut nähdä kaiken puolestaan oman sukupuolimaailmankuvansa lävitse.

On kuitenkin ollut mielestäni hyvä, että ketään ei pakoteta sukupuolen mukaiseen muottiin. Olen myös aina tukenut seksuaalivähemmistöjä. Siksi olikin luontevaa ryhtyä tukemaan ns. sukupuolivähemmistöjä. Minua on huolettanut ilmastonmuutoskin, ja huomasin queerajattelun uivan salakavalasti ilmastoliikkeenkin piiriin. Se kun kuului pakettiin, johon minutkin oli etenkin omassa somekuplassani paketoitu. Jokin kuitenkin pisti esiin. 

Tunsin ja tunnen yhtä transihmisiä. Eivät niinkään he vaan monet muut, liitttolaiset, jakoivat materiaalia, joka yhä enemmän tuntui syyttävän muita kuin puhuvan muiden puolesta. Usein mukaan linkittyi joko intersektionalismi tai queerfeminismi. Oli hierarkia, jossa ihmisten identiteetit asettuivat uhripositioihin. Kaikki oli päälaellaan. Ihmettelin, miten älykkäinä pitämäni ihmiset puhuivat pornosta kuin taide-elokuvasta. Kehuttiin naisia, jotka toimivat prostituution parissa, ja se tehtiin feminismin nimissä. 

Kaiken taustalla oli oppi monista sukupuolista. Huomasin, että maailma joidenkin ajattelussa oli jaettu maskuliiniseen, feminiiniseeen ja sen vaihteluväleihin. Sukupuoli olisikin spektri. Yhtäkkiä mies ei voinut olla mies, jos harrasti balettia tai nainen nainen, jos oli rakennusalalla. Paradoksaalisesti ääripää oli kohdannut toisen: konservatismi ja progressiivisuus väittivät samaa, ja liberalismi ei enää tarkoittanut edistystä. Tajusin, että taustalla on postmoderni teoria. Ymmärsin, että sosiaalinen media oli tehnyt minulle tepposet. Biologinen todellisuus oli saatettu kiistää virtuaalitodellisuudessa. Ei, en voinut rehellisesti nähdä sukupuolta sosiaalisena konstruktiona. Se olisi epäloogista ja pudottaisi pohjan monilta faktuaalisilta asioita. Se olisi tieteenvastainen näkemys. 

Tapahtui käännös, en enää jaksanut esittää. Tärkeintä oli se, että detransitioitujat tulivat tietoisuuteeni. Tietoisuuteeni tuli myös, millaista touhu on USA:ssa esimerkiksi kouluissa ja yliopistoissa ja miten naisten urheilu ollaan tärvelemässä. Näin joidenkin transaktivistien toimintatavat. Kuulin seksuaalivähemmistöjen hätähuudon ja ymmärsin: sateenkaari on murtunut, tipahtanut taivaalta ja hajonnut identiteettien, suuntauksien ja jopa perversioiden sirpaleiksi. 

Totalitarismi pitää tunnistaa. Täytyy huomata myös, miten pinnallista some ja lukutaidon heikkeneminen ovat etenkin nuorempien sukupolvien ajattelusta tehneet. Mustavalkoisuus ja sisällöttömillä termeillä kikkailu on auttamattoman yleistä kaikessa karuudessaan. Kognitiivinen dissonanssi, ad hominem ja spinnaus estävät keskustelun. Sen huomasin, kun koitin käydä asiallista, faktoihin perustuvaa ja avointa debattia genderideologian kannattajien kanssa. Ehkä minä en vain ollut ymmärtänyt jotain, ajattelin, mutta keskustelu oli mahdotonta. Alkoi tuntua siltä, kuin keskustelisin fundamentalistiuskovaisen kanssa. Minä luovutin, mutta en voi olla täysin hiljaa. En voi katsoa sivusta, kun nuoret pilaavat elämänsä ja taustalla karnevalistinen Pride puhaltelee pasuunoihinsa. En voi olla jäsentämättä ajatuksiani tekstiksi, kun huomaan monien feministien, vihreiden, vasemmistolaisten ja oikeistolaistenkin menneen mukaan ideologiaan, jonka todellista luonnetta he eivät vaikuta havaitsevan.

Kliseistä maskuliinisuutta

Raremedian videolla nuori naishenkilö (sic!) puhuu maskuliinisuudesta elämässään. Voisiko joku kertoa minulle, mikä videon henkilön esittämissä asioissa on maskuliinista? Hän sanoo maskuliinisuuden ilmenevän rugbyssä, aidossa ja suorassa keskustelutavassa, rakennustyömaalla, tunteista puhumattomuudessa ja prinsessaleikkiensä välissä lapsena tapahtuneessa likaisen fyysisen työn tekemisessä.

Mielestäni nämä asiat eivät ole puhtaasti maskuliinisia ainakaan sillä tavalla, että niiden pitäisi ajatella olevan ei-feminiinistä ja siten vähentävän jonkun naissukupuolisuutta:

- rugby (se tietenkin on perinteisesti miesten laji, mutta myös naiset pelaavat sitä ja vieläpä huipputasolla)

- aitous 

- raksalla työskentely 

- tunteista puhumattomuus 

- "hanskojen paskaan työntäminen" 

Performatiivisessa mielessä voi tietenkin ajatella, että perinteisesti enemmän miesten maailmaan kuuluneet lajit, sosiaalisen kanssakäymisen tavat ja ammatit olisivat maskuliinisia, mutta kulttuurin ja yhteiskunnan todellisuudessa ei voi nykypäivänä ajatella, että niiden piirissä toimiva nainen olisi jotenkin maskuliininen niiden myötä.

Videon henkilö sanoo, että "vahva mies näyttää tunteensa ja sitoutuu myös maskuliinisuuteen". Mitä paljon se tarkoittaa? Tarkoittaako se sitä, että vahva mies osaa itkeä ja nauraa ja pelata rugbyä ja "työntää hanskansa paskaan"? Mihin sitoutuu, kun sitoutuu maskuliinisuuteen? Juurihan videon henkilö sanoi, että maskuliinisuus näyttäytyy hänen omassa elämässään juuri tunteista vähän puhuvissa miesporukoissa olemisessa. Eikö silloin tunteiden näyttäminen tarkoita sitä, ettei sitoudu videon henkilön määritelmän mukaiseen maskuliinisuuteen?  

Miten käsitys maskuliinisuudesta ja miessukupuolesta voi oikeasti olla näin naurettavan komediallisen pinnallinen? Ihan sympaattisen oloinen ihminen videolla äänessä, mutta miten ihmeessä hän voi implikoida, että esimerkiksi fyysinen urheilu, aito tapa keskustella ja rakennustyömaalla työskentely eivät hänestä kuulu naiseuteen tai feminiinisyyteen? Ilmeisesti taustalla kummittelee käsitys sukupuolista spektrinä, jossa "nainen" tarkoittaa feminiinisyyden ja "mies" maskuliinisuuden ääripäätä. Eikö olisi kaikilla helpompaakin, jos pidättäydyttäisiin binääristen sukupuolten faktoissa niin, että "nainen" voisi olla raksalla töissä joutumatta kuitenkaan julistamaan itseään sen takia maskuliiniseksi ja siten itse asiassa vähemmän naiseksi.

Kuka näitä nuoria on opettanut? Kuka kertoisi heille, että voi olla nainen tai mies ja tehdä ihan mitä haluaa, olla rakennustyömaalla tai prinsessapuvussa, ja ei tarvitse kelata mielessään maskuliinisuuksia ja feminiinisyyksiä 24/7, vaan olla ilman määritelmiä vain sitä, mitä aidosti on ja haluaa olla.

Lapsista, nuorista, aikuisista, transilmiöstä ja tunteista

Kaikki tietänevät, ettei lapsilla ja nuorilla ole samanlaista aikakäsitystä kuin aikuisilla. Lapsi ei ymmärrä auto- tai junamatkalla, kuinka pitkä matka on. Jos matkustetaan Jyväskylästä Helsinkiin, saatetaan jo Jämsässä kysyä, ollaanko perillä. Teinit eivät useinkaan ajattele tulevaa viikonloppua pitemmälle. Uhmaikäisellä lapsella on tarve testata, saako hän tahtonsa läpi. Hän myös saattaa leikkiä pitkiäkin aikoja olevansa dinosaurus tai Batman ja mennä leikissä identifioitumisessaan syvälle rooliin. Jokainen tuntee mielikuvituskaverin kanssa hetken eläneen lapsen. Murrosikäinen on valtaosan ajasta maailma vastaan minä -moodissa. Viikko nuoren elämässä voi olla yhtä pitkäntuntuinen kuin muutama kuukausi aikuisen elämässä.

Useat detransitioituneet maailmalla ovat kertoneet transhoitoihin pääsyn olleen pakonomainen tarve. Suomessa Lääkärilehdessä 6/2020 kerrotaan sivuilla 342-347 julkaistuissa kahdessa asiantuntijoiden kirjoittamassa artikkelissa muun muassa siitä, miten ensimmäisen artikkelin hoitoja katunut potilas oli itse todennut transiutumisen pakkomielteekseen. Kun on seurannut keskustelua esimerkiksi Redditin transnord-ryhmässä, on huomannut kirjoittavien transidentifioituvien kärsivän aktuaalisesta hädästä esimerkiksi hormonihoitoihin pääsyn suhteen. Heidän käsityksensä sukupuolesta vaihtelevat transmaskuliinista ja -feminiinistä muunsukupuolisuuteen, toki joukossa on vallan binäärisiä transmiehiä ja -naisiakin. Vaikuttaa siltä, että ei-binäärisiksi itsensä tuntevat eivät saa käsitykselleen validaatiota transpolilta. 

Onko kovassa tarpeessa kyse siitä, että itse koettu tila vaatisi potilaan peräämiä interventioita vai onko se vain oire muista ongelmista, joita useimmilla on ja joiden kerrotaan vaikeuttaneen prosessia transpolilla? Vaikea on nähdä, ettei suomalaisessa, ajan hermolla olevassa terveydenhoitojärjestelmässä osattaisi tehdä erotusdiagnooseja ja arvioida hoidon tarvetta oikein, etenkin kun eri lääketieteen alat tuntuvat integeroituvan hyvin transpolin tapaisessa yksikössä. No, ei toisaalta aina ole osattu, koska detranstioitujia on myös meillä.

Mitä sitten, kun Suomen transpolin potilaaksi ei pääse riittävän nopeasti? Jotkut ovat hankkineet hoidot brittiläiseltä GenderGP-klinikalta, jonka reseptit ilmeisesti joissain tapauksissa käyvät ja joissain tapauksissa eivät käy suomalaisissa apteekeissa. Esille on tullut myös suomalainen lääkäri, joka on määrännyt hormoneja "ohi protokollan" ja joka nyt on Reddit-ryhmän kirjoittajien mukaan menettänyt Valviralta oikeutensa ainakin hormonireseptien kirjoittamiseen. Leikkauksia on puolestaan toteutettu jopa useiden tuhansien eurojen kustannuksella yksityisellä helsinkiläisellä plastiikkakirurgian klnikalla. Useimmiten nuoret tai nuoret aikuiset ovat siis valmiita vaivaa vaativiin ohituskaistoihin ja viidakkorummun pärinää seuraamalla löytyneisiin kiertoteihin transition toteuttamiseksi. Terveydenhoidon byrokratia, erotusdiagnoosit ja tutkimukset koetaan yleensä transfobiaksi tai foucaultilaiseksi biovallaksi, vaikkei jälkimmäistä termiä paljoa käytetä suoraan.

Useimmat kertovat, että heillä on mielenterveyden ja autisminkirjon diagnooseja, jotka ovat vaikeuttaneet virallisessa protokollassa transpoleille pääsyä. On mielenkiintoista, että transpolille pääsy koetaan oikeutena, jota ei saisi loukata. Nähdään, että vastuu ei olisikaan terveydenhoitoviranomaisilla vaan potilaalla itsellään. Tuntemukset sukupuolidysforiasta ja -identiteetistä halutaan kokea erillisenä muista diagnooseista ja epikriiseistä. Vuorovaikutus- ja kausaalisuhteita muuhun elämään ja persoonallisuuteen ei tunnu useimmissa Reddit-ryhmän transkokemuksissa olevan, vaan transius nähdää ominaisuutena, joka vaatii kategorisesti tietyt hoidot ja toimenpiteet. 

On toki muutamia poikkeuksia, jossa rauhoitellaan ja sanotaan psykoterapian voivan olla hyödyksikin. Olen ymmärtänyt esimerkiksi Samettiorkidean videoilta, että transyhteisö olikin ennen sellainen, että nuoria varoiteltiin ja toppuuteltiin, vaikka myös ymmärrettiin. Yhä nykyisessäkin "skenessä" näyttää siltä, että toisille saatetaan vihjata terapian voivan auttaakin omien ongelmien ja niiden syiden jäsentämisessä. Harvinaista kuitenkin on, että oman kokemuksen haastamista haluttaisiin kohdata. Luulisi olevan transasian itsensäkin kannalta hyvä, että virheelliset tapaukset seuloittaisiin kunnolla, mutta se taitaa olla monien mielestä sitä kylmän terveydenhoitobyrokratian metallikehikontuoksuista ylivaltaa.

Luettuaan nojatuolissa transkokemuksia voi nousta siitä keittiöön psykologisoimaan. Koska transit itsekin harrastavat paljon omatoimista tieteenharjoittamista ja näennäisfenomenologiaa, on varmastikin sallittua kontekstualisoida luettuja kokemuksia käsityksiin lapsuuden ja nuoruudeen kiireistä, identiteetin etsinnästä, pakosta ja ajasta. Tietenkin on myönnettävä, että transilmiön sisällä on myös paljon kovaa tiedettä ja faktoja tuntevia vaikuttajia, joiden näkemyksissä on objektiivisiakin vahvuuksia. Usein he kuitenkin vaikuttavat typistävän vähän transidentifioituvien nuorten tapaan transasian muista tekijöistä erilliseksi. Ongelmanahan taitaa olla, että mitään luonnontieteellistä menetelmää transiuden mittaamiseen ei taida olla eikä esimerkiksi luonnollinen tai muokattu testosteroni- tai estrogeenipitoisuuskaan itsessään ole biologisen miehuuden tai naiseuden todistuskappale.

Ensimmäinen havainto on minän ja maailman konflikti. Terveydenhoitoviranomaiset näyttäytyvät vastustajina ja portinvartijoina. Joissain kokemuksissa kerrotaan, miten lääkärissä on annettu ymmärtää omassa kokemuksessa kyseessä olevan esimerkiksi misogynian ilmentymä tai sukupuolidysforian diagnosisten kriteereiden täyttymättömyys tai se, ettei psyykkisen tilan vuoksi dysforiaa ole mahdollista arvioida. Ei ole kuitenkaan ymmärretty, että lääkärin velvollisuus on olla tekemättä diagnoosia ja toimenpidettä, johon ei ole perusteita. Tämä on sukua "miks mä en saa tatskaa" -valitukseen vanhemmille, kun ei ymmärretä ainakaan tietoisella tasolla vanhempien haluavan suojella alaikäistä päätökseltä, johon tämä ei ole kypsä. 

Miksi nuori tai nuori aikuinen ei voisi luottaa lääkäreihin transasiassaan? No, koska lääkärit ovat hänen mielessään auktoriteetti, joka edustaa sitä maailmaa, jota vastaan oma minä käy sotaansa - ja samalla sota on menossa omaa itseä ja omaa kehoa vastaan. Valitettavasti on aikuisia, jotka tukevat ja hyödyntävät nuoren käsitystä transfobisesta cisteemistä. Maailmalla detransitioitujat surevat, ettei kukaan estänyt heitä. Syypäitä kallionjyrkänteeltä hyppäämisen sallimiseen saattavatkin olla ne aktivistit, jotka jopa tietäen nuorten identiteetin hataruudesta kannustavat heitä transitioon somekanavillaan.

Debunkatut käsitykset transidentifioituvan nuoren itsemurhavaarasta (ks. erittäin tarkasti purettu myytti myös täällä) lyövät bensaa liekkeihin. En tiedä, kuinka nuoret itse sisäistävät väitteen, mutta ainakin he voivat käyttää sitä kiristysvälineenä. En ole paljoa törmännyt kuitenkaan siihen Redditin ryhmässä. Sen sijaan "mä en kestä tätä dysforiaa" on yleinen lause ilman erittelyä siitä, miten kestämisen vaikeus ilmenee. Reflektio ja dysforiaoireiden kuvaus itsessään on vähäistä. Enemmän on manifestointia omasta tilasta ja siitä, miten tarvitsee apua siihen ja miten esimerkiksi omassa maassa voisi päästä eteenpäin sen kanssa. Eteenpäin pääsy tarkoittaa järjestään lääketieteellisiin hoitoihin pääsyä sekä nimen ja sukupuolen virallista muutosta. Luulisi kuitenkin, että sukupuolidysforiasta kärsivä kertoisi enemmän juuri oireitaan ja haluaisi niille vertaistukea. Oireiden sijaan olennaista on edessä siintävä portti, jonka läpi on päästävä nopeasti saadakseen haluamansa hoidot. Aikakäsitys, jossa kaiken on tapahduttava lyhyellä jänteellä ja nopeasti, ilmenee kirjoittajien asennoitumisessa.

Suurin osa keskustelusta liittyy käytäntöön, kuten testosteronivoiteen ja -ruiskeiden käyttöön sekä niiden valmistekohtaisiin eroihin. Keskeinen kysymys on "miten". Kysymys "miksi" kuuluu harvemmin. On siis pääteltävä, että ryhmän transnuoret ovat joko varmoja identiteetistään tai ohittavat epäilykset. Kieliikö varmuus siitä, että transius on kuin onkin kirkastuneesti tajuttu myötäsyntyinen identifikaatiohetkeen asti jossain piillyt tila vai siitä, että niin omat kuin muidenkin epäilykset halutaan ohittaa nopeasti? 

Ainakin transitiotaan katuvat tunnistavat elämänhistoriastaan pakonomaisen halun ohittaa epäilyt ja pyrkiä päämäärää kohden - päämäärää, jonka tavoittelijat uskovat tuovan myötään kaikenpuolisen onniautuuden ja vapauttavan aivan kaikesta, josta ihminen voi kärsiä. Monilla ei kuitenkaan sukupuolenkorjaushoito ole parantanut ongelmia, kuten toteavat Riittakerttu Kaltiala ja Miriam Grossman. Maailmalla monet somekuulut transit ovat tulleet esiin detransitioituneina, ja he sanovat olleensa itse varmoja syntymässä väärästä sukupuolestaan ja hoitojen välttämättömyydestä. Joissain tapauksissa validaation on tarjonnut oma läheinen. Yksi uusimpia on Milo. Hän on esiintynyt MTV:ssä ja tullut esille nyt TikTokissa. Aika näyttää, miten käy niiden suomalaisten nuorten, jotka ovat hankkineet hormoninsa GenderGP:n tai erään "rogue"-lääkärin kautta. Heillä on todennäköisesti vielä 50-70 vuotta elämää jäljellä. Elävätkö he todella sen täysipainoisesti transeina tai muunsukupuolisina? Nuoret eivät nimittäin ajattele kovin realistisesti aikuisen elämästä, sen sisällöistä ja yllätyksistä, yhteiskunnasta ja vuorovaikutuksesta, omasta itsestään tulevissa ikävaiheissa ja siitä, mitä kaikkea voi vielä haluta ja katua.

Detransitioitujat keskuudessamme

Olet aloittanut hormoneiden käytön varhaisteinivuosinasi. Olet leikkauttanut rintasi ja sukuelimesi. Olet vaihtanut nimesi niin, että se on vastakkaiselle sukupuolelle kuuluva nimi. Kaikki ovat kannustaneet sinua: koulusi, kaverisi, ympäröivä yhteiskunta. Itsellesi tekemiäsi tekoja on pidetty ihanina. Rakkaudentäyteinen maailma on odottanut sinua ja sinä olet päässyt sinne. Jos vanhempasi ovat epäilleet, on heitä syytetty transfobiasta. Olet nyt yli kahdenkymmenen. Tajuat tehneesi virheen. Ymmärrät, ettet ollutkaan väärän sukupuolen kehossa, että ongelmasi johtuivat muusta: neuroepätyypillisyydestä, homoseksuaalisuudesta, sukupuolistereotypioihin sopimattomuudesta, mielenterveysongelmasta, sosiaalisista ongelmista, vihasta omaa kehoa kohtaan.

En voi kuvitella, miltä transition katujasta tuntuu. Voin lukea heidän tekstejään ja katsella heidän tekemiään videoita. Siten voin tavoittaa osan tuskasta, jota pahimmillaan oman terveyden ja lisääntymiskyvyn peruuttamattomasti pilannut teko tuottaa, kun ymmärtää tehneensä sen väärin perustein. Detranstioitujia eli takaisin alkuperäiseen sukupuoleensa haluavia on enemmän kuin Suomen yleisessä keskustelussa myönnetään. Desistereitä eli sosiaalisen sukupuolen vaihtamista katujia löytyy myös. Englanninkielisessä maailmassa on ollut mahdollisuus tehdä sukupuolenkorjaushoitoja jo alaikäisenä hyvin kevein, jopa olemattomin perustein. Suomessakin - tosin harvemmin - käytettävien hormonihoitojen ohella siellä on tehty myös kirurgisia toimenpiteitä alaikäisille. Portinvartijoita ei ole ollut ja pelkkä tuntemus on riittänyt hoitoihin pääsyyn, mitä myös Suomen aktivistit osin vaativat jopa muunsukupuolisiksi identifioituville. USA, Iso-Britannia ja Australia joutuvat kohtaamaan kammottavan ilmiön, vaikka yhä transagendan kannattajat haluaisivat pitää sen pois päivänvalosta. Kun katujien määrä kasvaa jatkuvasti, tulee peittely vaikeammaksi. On irvokasta, että joukon nuoria ihmisiä täytyy omilla hiljaisilla tragedioillaan todistaa valhe valheeksi.

Missä detransitoitujat ovat? Redditin detrans-ryhmäalusta on heitä pullollaan. Ryhmässä on tällä hetkellä 48 800 jäsentä. Kaikki eivät liene itse detransitioitujia, mutta on selvää, että pelkästään USA:ssa heitä täytyy olla viisinumeroinen luku. Syitä sille, että aiemmat tutkimukset pienestä katujaprosentista eivät pidä paikkaansa, on monia. 2010-luvun loppu on ollut varsinaista transmanian aikaa. Yhdysvaltain koulutusjärjestelmä on tukenut transagendaa. Abigail Shrier kertoo teoksessaan Irreversible Damage, kuinka lapsia on esimerkiksi pelkkien omalle biologiselle sukupuolelle epätyyppillisten kiinnostusten vuoksi validoitu kohti transidentiteettiä monessa, monessa osavaltiossa ja piirikunnassa. Useimmilla detransitioitujilla on yksi kysymys: Miksi tämän annettiin tapahtua? Se on kysymys, joka tullaa kuulemaan tulevaisuudessa yhä useammin - myös Suomessa. Silloin on toivottavaa, että ne, jotka nyt rummuttavat genderideologiaa, vastaavat. Ainakin on toivottava, että detranstiotujien karmea kohtalo ei olisi niin turha, etteikö se voisi pysäyttää etenevää kauhujen kummitusjunaa.

Nimimerkki ClydeFallon kirjoittaa, että kärsii itsetuhoisuudesta transitiovirheensä tajuttuaan. Lasten ja nuorten transhoitoja puolustetaan itsemurha-argumentilla, jonka mukaan transhoitojen tekemättä jättäminen johtaa 44% todennäköisyydellä itsemurhaan. Väite ei pidä paikkaansa, sillä se on napattu menneiden vuosikymmenten keski-ikäisten transnaisten piirissä tehdystä, vanhentuneesta tutkimuksesta ja tämän toteavat esimerkiksi Sasha Ayad ja Stella O´Malley vaikkapa tässä Wider Lens -jaksossa. Sen sijaan detranstioitujien itsetuhoisuutta ei voi toistaiseksi kiistää: sitä ei ole ilmeisesti tutkittu, mutta kertomukset kielivät sen todellisuudesta. 

Mitä ClydeFallon, yksi monista, kirjoittaa? Tässä suomennusta hänen aloituspostauksestaan: 

Joinain päivinä voin mennä ulos, joinain päivinä makaan vain sängyssä. En vieläkään voi ymmärtää, miksi minun annettiin käyttää testosteroinia 15-vuotiaana ja mennä leikkaukseen 17-vuotiaana. Siinä ei ole minusta järkeä ja alan tulla hulluksi, koska en ymmärrä miten kukaan voi ajatella, että se mitä minulle ja muille tapahtui on oikein. Kuinka yksikään aikuinen voi käsittää, miten lapsi tai teini voi tehdä sellaisen päätöksen? En ymmärrä sitä. Olen toivoton. Minulla oli uskomaton elämä edessäni ja sain sen tuhotuksi. Ihmiset sanovat, että minun pitäisi hyväksyä se, mutta mitä jos en halua hyväksyä? Haluan joko vanhan elämäni takaisin tai en tiedä haluanko enää elää näin. En ollut koskaan itsetuhoinen ennen transitiota ja silti minulle kerrottiin, että pitää olla trans tai on kuolemanvaarassa. Minusta tuntuu, että minulle on valehdeltu. En ollut siinä kunnossa, että olisin voinut tehdä niin elämän mullistavan päätöksen. Mietin, miksi minä. Miksi tämä tapahtui?

Ketjussa on vastauksia samanlaisista kokemuksista niin kuin monessa muussakin detrans-ryhmän ketjussa. Yksi sydäntäsärkevimpiä on nimimerkki EyeHaveSevereOCD:n vastaus:

i had top surgery when i was 14, my boobs literally just started growing. i really miss being able to hold them, i had them for so little time that i don’t even remember that feeling. i feel ur pain girlie

Hänelle tehtiin masektomia, kun hän oli 14. Hän suree, miten vähän aikaa ehti pitää rintojaan, joiden normaali kasvu kuuluu teini-iän alkuun.

Brett Cooper on koonnut videoonsa muutamia detranstioitujien kertomuksia TikTokista. Ne ovat vain pintaraapaisu. Niistä välittyvä tuska on kuitenkin syvää. Lisa Littman on yksi heistä, jotka ovat ymmärtäneet transilmiön perustuvan paljolti sosiaaliseksi ja tutkineet sen vaaroja. Hän sanoo Wider Lens- videolla, että detransitioitujen tarinat johtivat osaltaan häntä tutkimaan aihetta kriittisesti. Samaa sanovat monet, jotka ovat heränneet genderideologian vaaroihin. Me Suomessakin olemme kohdanneet detransitioilmiön, josta on kertonut muun muassa Samettiorkidea. Pitääkö meidän tehdä samat virheet kuin maailmalla vai ehdimmekö pelastaa joukon nuoria ihmisiä? Ei ole transfobiaa antaa ihmisten kertoa tarinansa, jotka varoittavat meitä. Kuunnelkaa varoituksia. Miettikää, miten toimitte, kun teitlä tulevaisuudessa kysytään, miksi annoitte sen tapahtua.

Tapaus Floridassa

 https://youtu.be/D-g-gQhpf_8

Videolla kerrotaan, miten 12-vuotias transiutettiin koulussa vanhempien tietämättä. 12-vuotias teki itsemurhan. Nyt perhe on aloittanut oikeustoimet koulua vastaan.

Todellisia kokemuksia genderideologian luomista epäkohdista

Kansainvälisessä keskustelussa esille tulee yhä enemmän väärinkäytöksiä ja kielteisiä kokemuksia siitä, miten genderideologian luoma sukupuolirajojen hämärtäminen vaikuttaa erityisesti naisiin, lapsiin ja seksuaalivähemmistöihin. Eri maissa on luotu sivustoja, joissa ihmiset kertovat kokemuksistaan, joita ei valitettavasti ole toistaiseksi haluttu paljoa tilastoida ja tutkia.

Non Conflict They Said on australialaisen Holly Lawford-Smithin perustama sivusto. Lawford-Smithin sivustolta voi lukea siitä, mitä on genderkriittinen feminismi.

Women Speak Out sisältää etenkin kokemuksia siitä, millaisen kohtelun naisten oikeuksia puolustavat voivat transaktivisteilta saada.

GC Academia Network sisältää akateemisten genderkriittisten kokemuksia.

In Defence Of Children käsittelee genderideologian Australian koulutusjärjestelmässä aikaansaamia tilanteita.

LesbianMeToo käsittelee lesbojen kohtaamaa häirintää ja väkivaltaa.

YouTube-kanavavinkkejä

Meghan Murphy on kanadalainen genderkriittinen feministi, joka puolustaa naisten oikeuksia ja kritisoi genderideologian eittopuolia.

Triggernometry on kanava, joka sisältää woke-ilmiöön ja myös genderideologiaan kriittisesti suhtautuvia laadukkaita keskusteluja.

Sasha Ayad on amerikkalainen nuoriin erikoistunut psykologi, joka pohtii ja neuvoo erityisesti transnuorten vanhempia tieteenmukaisella, neutraalilla, eri aspektit huomioivalla ja asiantuntevalla tavalla.

A Wider Lens on Sasha Ayadin ja irlantilaisen psykologi Stella O'Malleyn kanava, jonka jaksoissa käydään monitieteisesti ja perusteellisestitransasiaa läpi neutraalilta faktapohjalta.

Whose Body Is It on feministiaktivisti Isabella Malbinin kanava.

Brett Cooperilta löyty esimerkiksi My Biology Is Not Your Costum -aiheinen video.

Tomi Takamaa tiivistää suomeksi amerikkalaisen transliikkeen ongelmakohtia.

Genderideologian uhat

Miksi genderideologia uhkaa naisia? 

 

• 1. Naisista tulee oman sukupuolensa alakategoria. 

• 2. Naiserityiset kysymykset katoavat tai miehet alkavat päättää niistä. 

• 3. Naisten mahdollisuus toimia perinteistä sukupuoliroolia rikkovalla tavalla kapenee. 

• 4. Naisten terveydenhoito omana erityisosa-alueenaan menettää asemansa ja resurssejaan. 

• 5. Naisista käytetään objektisoivia ja typistäviä nimityksiä, kuten “kohdullinen”. 

• 6. Naiset menettävät turvalliset vain naisille tarkoitetut tilansa. 

• 7. Naiseus palautetaan kulttuuriseksi ilmiöksi, joka perustuu pinnallisille stereotypioille. 

 

Miksi genderideologia uhkaa miehiä? 

 

• 1. Miehuus palautetaan kulttuuriseksi ilmiöksi, joka perustuu pinnallisille stereotypioille. 

• 2.Miesten mahdollisuus toimia perinteistä sukupuoliroolia rikkovalla tavalla kapenee. 

• 3. Miesten terveydenhoito omana erityisosa-alueenaan vaikeutuu. 

 

Miksi genderideologia uhkaa seksuaalivähemmistöjä? 

 

• 1. Homo- ja biseksuaalisuus perustuvat vain ja ainoastaan ajatukseen kahdesta biologisesta sukupuolesta. Kahden sukupuolen kieltäminen vie niiltä pohjan. 

• 2. Seksuaalivähemmistöt eivät saa enää päättää erityiskysymyksistään, vaan heille sanellaan, miten heidän pitäisi toimia. 

• 3. Seksuaalivähemmistöt menettävät turvalliset, vain seksuaalivähemmistöille tarkoitetut tilansa. 

• 4. Seksuaalivähemmistöjä syytetään mielettömällä tavalla genitaalipreferenssistä. Heitä jopa painostetaan suostumusta vailla olevaan seksiin. Liittyy kohtaan 1. 

• 5. Seksuaalivähemmistöjen saamia oikeuksia, tunnuksia ja sympatiaa hyödynnetään propagandassa, jota seksuaalivähemmistöjen edustajat eivät hyväksy. 

 

Miksi genderideologia uhkaa lapsia ja nuoria? 

 

• 1. Tytöt ja pojat eivät saa enää rikkoa sukupuolistereotypioita. 

• 2. Lapset altistetaan asioille, joita he eivät kykene ymmärtämään ja jotka hämmentävät ja ahdistavat heitä. 

• 3. Murrosikään liittyvä, erityisesti tyttöjä koskeva, kehollinen muuttuminen ja kehoon liittyvä ahdistus halutaan aina liittää sukupuolidysforiaan, vaikka kyse olisi aivan muusta ja ohimenevästä. 

• 4. Nuorten sukupuolidysforiaa ei hoideta oikein ensisijaisesti keskustelulla. 

• 5. Lapsille sopimattomia asioita ja lapsille suorastaan vaarallisia aikuisia päästetään lasten lähelle esimerkiksi amerikkalaisissa Pride-tapahtumissa. 

• 6. Seksuaalivähemmistöihin kuuluvat lapset ja nuoret eheytetään ajatuksella transsukupuolisuudesta ja pahimmassa tapauksessa heidät altistetaan lääke-, hormoni- ja leikkaushoidoille, jotka pilaavat heidät terveytensä ja mahdollisuutensa moniin asioihin aikuisena. 

• 7. Lapsille ja nuorille annetaan valta päättää asioista, joista he eivät ole vielä kypsiä päättämään. Heitä ahdistetaan kysymyksillä sukupuolesta ja heitä käytetään ideologian välineinä. 

 

Miksi genderideologia uhkaa transsukupuolisia / transseksuaaleja (jälkimmäistä nimitystä suosivat genderideologiaa vastustavat transit)? 

• 1. Kun sukupuolidysforian tuottamaa tilaa ei pidetä diagnosistisena, ei myöskään voida toteuttaa siihen liittyviä hoitoja ainakaan julkisrahoitteisesti. 

• 2. Transaktivistien pyrkimys sanella muulle yhteiskunnalle kielenkäytön ja ajattelun tapoja kääntyy transeja vastaan, myös niitä transeja, jotka eivät nykypäivän aggressiivista aktivismia hyväksy. 

• 3. Transius perustuu ajatukseen kahdesta sukupuolesta. Transius ei ole mahdollista, jos on olemassa sukupuolettomuutta, transmaskuliinisuutta ja -feminiinisyyttä, välisukupuolia jne. 

• 4. Sukupuolidysforian eri muodot typistetään yhdeksi ilmiöksi, jolloin eri muotoja ei voida hoitaa spesifeillä tavoilla.