Queerfeminismin ja transliikkeen kannattajat julistavat usein genderkriittiset näkemykset ja niiden esittäjät transfobisiksi. Jopa tieteelliset tutkimukset ja tutkijat tai lääkärit, jotka esittävät transliikkeen aktivistitason näkemyksistä poikkeavia tuloksia ja tulkintoja, julistetaan transfobisiksi, ja transfobiaa pidetään heidän motiivinaan. Yhdessä keskustelussa aktivistin kanssa puolustin Riittakerttu Kaltialan näkemyksiä neutraaleina ja tieteenmukaisina. Aktivistin mukaan Kaltiala oli transfoobikko. Sanoin, ettei Kaltialalla voi olla pelkoa tai vihaa transihmisiä kohtaan, onhan hän jo alansa sisällä hakeutunut heitä hoitamaan. Kansainvälisesti arvostettu lääketieteen asiantuntija ei voi myöskään sotkea omia emootioitaan analyysiinsa, eikä niin toimiva ihminen olisi edennyt Kaltialan tavoin sen enempää akatemiassa kuin ammatinharjoittamisessakaan. Aktivisti vastasi, että mistä tiedät, ettei Kaltiala ole transfobinen. Toisin sanoen todistustaakka siirtyi pois väitteen esittäjältä. Ihminen oletetaan foobikoksi, kunnes toisin todistetaan ja todistuksen pitävyydestä päättävät harvat ja valitut, joilla on asiassa niin poliisin, syyttäjän, tuomarin kuin täytäntöönpanijankin valtuudet.
Armaan Wikipediamme mukaan transfobia tarkoittaa transsukupuolisiin tai transhenkilöihin kohdistuvia kielteisiä tunteita. Tunne on siitä mielenkiintoinen ilmiö, että oikeastaan vain tunteiden kokija itse tietää, mitkä hänen todelliset tunteensa ovat. Tunne itsessään voi olla esimerkiksi pelko, rakkaus, viha tai liikuttuminen, mutta tunteen syyt ja seuraukset ovat aina yksittäisiin tekijöihin ja niiden summaan liittyviä. Queeraktivistit itse haluavat säilyttää omien tunteidensa ja tuntemustensa määrittelyoikeuden itsellään, mutta usein määrittävät toisten näkemyksiä foobisiksi. Tutka on jatkuvasti päällä ja viritetty rajatulle taajuudelle. Se ei havaitse vain sanoja, vaan piippaa sanojen väleistäkin. Kaiken lisäksi sen hälyttäessä kysymys ei useinkaan ole emootioista, vaan perustelluista näkemyksistä. Ehkäpä aktivistit ovat itse niin tunteidensa vallassa, etteivät kykene enää erottamaan oman maailmankuvansa vastaisista näkemyksistä herääviä omia tunteitaan näkemysten esittäjästä, vaan heijastavat omat sisäiset ristiriitansa ja negaationsa toiseen osapuoleen. Se selittäisi sen, miksi transfobiasyytöksiä kovin taajaan esitetään myrskyisään sävyyn.
On eräänlainen transagendan hypoteesi, että ihmiset etsisivät transfobiansa vuoksi jatkuvasti transliikkeen omia käsityksiä ja päämääriä vastustavia tutkimustuloksia ja tulkintoja niin tutkimuksista kuin ympäröivästä yhteiskuntatodellisuudestakin. Genderliike on kuitenkin ottanut haltuunsa niin monet yhteiskunnan instituutiot, että on aika mahdotonta olettaa, että ympärillä jatkuvasti tehtäisiin tarkoituksella transagendaa horjuttavaa analyysiä. Asia on päinvastoin. Transagendaa tukevia näkemyksiä voi heitellä perustelematta, mutta yleistä värittynyttä narratiivia rikkovia käsityksiä joutuu perustelemaan äärimmäisen tarkasti. Ketä hyödyttäisi tässä maailmassa tänään olla transfobinen? Niinpä esimerkiksi lasten ja nuorten hormonihoitoihin kriittisesti suhtautuvien on täytynyt olla todella varmoja tulkintojensa ja analyysiensa oikeellisuudesta ennen kuin he ovat astuneet esiin. Aktivistit saattavat syyttää heitä lasten ja nuorten käyttämisestä keppihevosena, mutta sellaiset tulkinnat sortuvat vääränlaiseen deduktioon: kun puhutaan esimerkiksi lasten- ja nuortenpsykiatrian viitekehyksessä, ei ilmaista mitään kantaa siihen, kohtaavatko transihmiset yhteiskunnassa vaikkapa väkivaltaa. Ja väkivallan määritelmä ei ole transliikkeen yksin päätettävissä, väkivaltaa ei voi olla faktojen esittäminen.
En itse halua missään nimessä aiheuttaa pahaa mieltä tai ahdistusta kenellekään. Transihmiset voivat oikein hyvin olla kanssamme arjessa siinä, missä muutkin. Heidän kuitenkin täytyy noudattaa samalla samoja yhteiskunnan sääntöjä ja käytäntöjä, joiden vuoksi jokainen meistä joutuu joustamaan ja ehkä joskus kokemaan tilanteita, jotka eivät tunnu pelkästään kivalta. Yhteiskuntaa ei voi rakentaa hyvin subjektiivisten yksilökokemusten varaan, vaikka yksilöt ovat ilman muuta arvokkaita ja jokaisen voi kohdata yksilönä. Toisaalta juuri yksilöllisten kokemusten vuoksi voitaisiinkin kysyä, pitäisikö vaikkapa tilojen osalta erottaa transeja tai luoda heille saniteettitilojen erityisratkaisuja. Jokainen transkin on yksilö sekä suhteessa muihin transeihin että kaikkiin ei-transeihin. Siinä suhteessa transagendan mustavalkoinen jako cis-sukupuolisiin ja muihin on itsessään binäärinen ja tavallaan itsessään mitätöi sekä transaktivistien oman argumentin cis-järjestelmän binäärisyydestä että sitä kautta heidän vaatimuksensa erityiskohtelusta.
Itse en ole transfobinen seuraavista syistä:
1. Transihmisillä on mielestäni oikeus olla sitä, mitä he ovat. Se tarkoittaa sitä, ettei heiltä voi kieltää omaa transiuden kokemusta. Kieltämistä ei kuitenkaan ole sellaisten tutkimustulosten esittäminen, jotka tuovat esille sen, että kaikissa transkokemuksissa ei ole kyse sukupuolidysforiasta tai tarpeesta hormoni- ja kirurgiahoitoihin. Nimittäin myös muilla kuin transihmisillä on oikeus olla sitä, mitä he ovat. Se tarkoittaa sitä, ettei heille voi valheellisesti syöttää väärää käsitystä transiuden kokemuksesta silloin, kun kyse on vaikkapa murrosiän identiteettihämmennyksestä, homoseksuaalisuudesta, sisäistetystä misogyniasta, autismista tai kaveripiirin paineesta. Se, että joillain transkokemus on väärä tulkinta ei tarkoita sitä, etteikö se joillain muilla voisi olla oikea.
2. Transihmisiin ei mielestäni saa kohdistaa uhkailua, häirintää ja väkivaltaa. Uhkailu ja häirintä tarkoittavat esimerkiksi huutelua tai vaatimuksia väkivallasta transihmisiä kohtaan. Väkivalta itsessään on fyysisiä (ja joskus henkisiä) tekoja, muttei koskaan neutraalisti yleisellä tasolla esitettyjä perusteltuja näkemyksiä ja mielipiteitä. Jos lausutaan, että sukupuolia on kaksi, on se tieteeseen perustuva totuus ja tarkoittaa sitä, että transihmisen (tai muunsukupuolisen) oma kokemus omasta sukupuolesta on hänelle aito ja oikea, mutta että tätä kokemusta ei voida laajentaa koko yhteiskunnan normiksi, koska sellainen normi olisi ensinnäkin tieteenvastainen ja toistaiseksi romuttaisi yhteiskunnalle elintärkeitä järjestelmiä, kuten naisten suojelemisen turvallisilla tiloilla tai naiserityisten kysymysten naiserityisyyden. Identiteettimme ovat aina itsemme sisäisiä, emmekä voi vaatia koko ympäröivää todellisuutta muuttamaan käsityksiään niiden mukaisiksi. Ihminen voidaan olettaa vaikkapa toisenmaalaiseksi, toiseen sosioekonomiseen ryhmään kuuluvaksi tai toisenlaisessa tavalla eläväksi kuin hän todellisuudessa on, mutta tällaiset väärinoletukset eivät johda syytöksiin syrjinnästä. Sen sijaan esimerkiksi rasistinen huutelu on väärin ja tuomittavaa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettemmekö saisi sanoa sitä, että ihmisen ihonväri voi olla esimerkiksi musta, ruskea, valkoinen tai kuten minun tapauksessani auringonoton jäljiltä oikeastaan vaaleanpunainen.
3. En pelkää, vihaa tai inhoa transihmisiä. Ennen kuin törmäsin nykyiseen sukupuolisekoiluun, puolustin itsekin transeja ja puolustan kyllä yhä, kunhan faktoja ei ruveta vääristelemään. Isäni työpaikalla oli yksi perheellinen transnainen, jonka transitio oli tapahtunut keski-ikäisenä. Ensimmäinen virtuaalisesti kohtaamani trans oli eräs transnainen (todennäköisesti tosin pikemminkin transvestiitti) eräällä keskustelupalstalla 00-luvun alussa. Olin itse silloin teini-ikäinen. Hän vaikutti minusta viisaalta aikuiselta, joka oli miettinyt asioita, siis aivan toisenlaiselta kuin nykypäivän agenda-aktivistit. Luin sattumalta jo melko nuorena siitä, miten transit olivat yrittäneet tappaa itsensä tai leikata sukupuolielimensä sirkkelillä, kun hoidot eivät olleet mahdollisia. Tämä oli tilanne aiemmin: fysiologiaa muuttavat hoidot tulivat kyseeseen, kun enää mitään muuta ei voinut. En siis pelkää sukupuolidysfoiasta kärsiviä, vaan sympatisoin heitä. Pelkään kuitenkin sitä, miten genderagenda tukahduttaa keskustelun, vapaan ajattelun ja asettaa lapset, nuoret, naiset ja seksuaalivähemmistöt vaaraan. Tätä ei tee kukaan transihminen (toki ne, jotka porsaanreikiä käyttävät, ovat yksilöitä, mutta ovatko he alkuperäisen ja todellisemman määrittelyn mukaan transeja vai pervertikkoja?), vaan agendaa tukeva kultti. On joitain yksittäisiä ihmisiä, jotka toimivat sen piirissä aktiivisesti vääränlaisten ja vaarallisten käsitysten markkinoijina, mutta heidän osaltaan minussa negatiivisia asioita aiheuttaa heidän toimintansa: heillä ei ole perisyntiä (toisin kuin heidän mielestään joillain muilla) eikä minulla ole kokonaisvaltaisesti mitään heitä vastaan, enhän edes tunne heitä kuin julkisten kannanottojensa kautta. Jos univeraalisti transilmiöön liittyvä asia herättää minussa negatiivisen tunnereaktion, kyse ei ole ihmisistä, vaan ilmiöstä. Ja kyllä, nämä ovat erotettavissa toisistaan. Syytänkö naapurin kristittyä Ned Flandersia silloin, kun sanon ristiretkien sisältäneen julmaa väkivaltaa?
Ei siis ole oikein ja totuudenmukaista syyttää transfobiasta kaikkea, mikä liikkuu tai näyttää vähäkin liikkuvan omasta mielestä väärällä tavalla. Monet haluavat auttaa transihmisiä, mutta haluavat myös tukea ja suojella muita. Silloin ei ole kyse muiden vähemmistöjen nimissä tapahtuvata transfobiasta, vaan pyrkimyksestä oikeudenmukaiseen, tasapuoliseen, totuudenmukaiseen, reiluun ja demokraattiseen yhteiskuntaan, jossa näitä arvoja kannatetaan niin paljon, että ollaan valmiita niin yksilö- kuin ryhmätasollakin tekemään kompromisseja niiden toteutumisen varmistamiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti