Kielestä, tunteista ja vallankäytöstä

Kenen tahansa queerfeminismiä vastustavan naisen tai seksuaalivähemmistön edustajan kokemuksen ja näkemyksen voi koittaa tyrmätä käsitepelaamalla niin, että transfobia=homofobia=misogynia=rasismi. Se on sama kuin sanoisi, että 1=2=3=4, mutta äkkinäisenä iskuna neljän erilaisen syrjinnän muodon niputtaminen saa vastapuolen kokemaan syyllisyyttä ja pelkoa kuulumisesta pahojen tai empatiakyvyttömien leiriin. Lisäksi fobia määritellään niin, että täysin asiallinen ja mitään vihaa sisältämätön objektiivinen kannaotto, kuten "miehet eivät kuulu naisten urheilukisoihin" sisällytetään laajennettavaan fobian määritelmään. Kyseessä on tunnemanipulointi, kuten siinäkin, kun vedotaan omaan uhriasemaan ja omiin traumoihin kritiikin sammuttamiseksi. 

Uhriutuminen on näet yksi pirullisimmista vallankäytön keinoista, ja vähintään yhtä kierää on sanojen konnotaatioiden tai peräti denotaatioiden muokkaaminen vastaamaan oman ideologian päämääriä sen sijaan, että niitä käytettäisiin neutraalisti ja objektiivisesti. Akateemisiin hyveisiin on kuulunut se, että jos käyttää käsitettä, pitää määritellä, mitä käsitteellä ymmärtää ja tarkoittaa ja sen jälkeen hyväksyä se, että muiden konteksteissa käsitteellä voi olla eri merkitys. Queerfeminismin käsitteiden käyttäjät saisivat ilman muuta ymmärtää käsitteet niin kuin haluavat, mutta heidän olisi oltava valmiita ottamaan vastaan kritiikkiä ja tarvittaessa muuttamaan ymmärrystään, mikäli asiallisin argumentein kyetään osoittamaan, että heidän tapansa käyttää käsitteitä ei vastaa objektiivista tolaa. Yksi erikoisuuksista on cis-määritelmien käyttäminen. Mielestäni cis-mies ja cis-nainen kuulostavat tuotenimikkeiltä ja sinällään niistä voisi loukkaantua siinä, missä queertermistön viljelijät itse saattavat loukkaantua mielestään vääristä tai vanhentuneista nimityksistä. Nainen (substantiivi) -blogissa cis-aihetta on käsitelty sangen tyhjentävästi.

Kun joidenkin termien ja sitä kautta niiden kuvaamien ilmiöiden määritteleminen ja rajaaminen otetaan vain oman ryhmän edustajien oikeudeksi, katoaa dialogin mahdollisuus. Kohdatessani genderasian ajajien ja queerfeministien käskytyksiä häpeämiseen ja anteeksipyyntöihin (en itse ole suoraan ollut kohteena, mutta nähnyt ja samaistunut niiden kohteeksi joutuneiden tilanteeseen) koen litistetyksi tulemisen tunnetta, jotain todella inhottavaa vallankäyttöä iskemässä suoraan todellisuuden ja rehellisyyden ytimeen.

Holly Lawford-Smith on australialainen professori ja genderkriittisen feminismin johtavia nimiä maailmassa. Gender Identity Propaganda -videollaan hän käy läpi sitä, kuinka genderidentiteettipropaganda toimii: esimerkiksi propagandan teesien vastustaminen nimetään sorroksi tai erinäisiksi fobioiksi. (Videolta löytyy hyvin seikkaperäistä propagandan paljastamista tarkalla ja avoimella otteella, joten se kannattaa katsoa ja kuunnella rauhassa läpi. Myös muut Lawford-Smithin videot ja teokset ovat suositeltavia.) Keskustelusta kieltäytyminen, omien näkemysten vastustajien nimeäminen, mustamaalaaminen rinnastamalla vastapuoli negatiivisia mielikuvia sisältäviin ryhmiin ja määritelmien tekemisen oikeuden pidättäminen itsellään ovat tyypillisiä kaikille totalitaristisille aatevirtauksille.

Mitä pitäisi tehdä, kun kohtaa kielen valtaa väärinkäyttävän aktivistin? Olen huomannut, ettei ainakaan kannata lähteä pelaamaan hänen säännöillään. Ei kannata hyväksyä hänen terminologiaansa keskustelun pohjaksi. On selitettävä nimenomaan käytetyt käsitteet tarkasti. On oltava yksiselitteisen selkeä ja looginen ja pysyttävä rauhallisena. Nimenomaan kiihtymättömyys on tärkeää, koska usein toinen osapuoli menettää malttinsa tavalla tai toisella. Somessa käy usein niin, että aktivistit liittyvät yhteisrintamassa puolustamaan omaa subjektiivista todellisuuskäsitystään. Vaatii kanttia pysyä silloin omissa näkemyksissä ja pitää ajatukset selkeinä. Lawford-Smith on hyvä esimerkki siitä, miten kannattaa toimia. Minua häikäisee, miten hän säilyttää positiivisen ja myönteisen pohjavireen puheessaan, vaikka joutuu hillittömien ja epäinhimillisten aktivistihyökkäysten kohteeksi jatkuvasti. 

Toinen hyvä esimerkkki on Anna Kontula, joka ei taipunut sorron alle silloinkaan, kun joutui genderaktivistien pommittamaksi postattuaan Twitteriin sarjakuvan, joka mukamas oli "transfobinen" - jokainen normaalilla tai normaalia paremmalla järjellä varustettu itselleen rehellinen ihmisnisäkäs kyllä tajuaa, ettei se sitä ollut. Kontula pysyi rauhallisena ja sanoi, että ei ole Twitterissä tuntemassa, vaan tekemässä työtään ja implikoi, että sarjakuvan väärinymmärtäjä on itse vastuussa uuslukutaidottomuudestaan. Myös tämän amerikkalaisen opettajan esiintyminen Dr. Philissä (joo, Dr. Phil, mutta puhun nyt ohjelman vieraasta) antaa hyvän mallin siihen, miten järkevällä, jämäkällä ja rauhallisella argumentoilla gender- ja queerajatukset paljastuvat täysin kestämättömiksi ja kiihkeydessään epätasapainoisiksi ja epäloogisiksi.

Kaikkien nähtyjen aktivistihyökkäysten valossa on kuitenkin niin, että vaatii todella kovaa päätä kyetä selviämään siinä tulituksessa. Useimmiten juuri naiset ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat, jotka jo valmiiksi saattavat olla heikomassa asemassa sen suhteen, että heitä kuunneltaisiin, joutuvat pahiten kärsimään aktivistien lyttäysarmadoiden verbaali- ja emootioterrorista. Oikeastaan tässä ilmenee vähän sellaista raukkamaisuuttakin, että kaikkein vahvimmassa valta-asemassa olevien kimppuun ei hyökätä samalla temmolla tai vaikka hyökätään, ei siihen liity pettymyksen tunteiden ilmaisu ja eristyspyrkimys. En ole huomannut, että esimerkiksi joitain äänekkäitä perussuomalaisia miehiä laitettaisiin gender- ja queerväriselle painimatolle, vaan heitä vaan käytetään välineinä niin, että heidän muut mielipiteensä rinnastetaan myös muiden taholta tulevaan genderkriittisyyteen. 

Tietenkin esimerkiksi Juha Mäenpää häädettiin Provinssirockista, mutta sehän ei tarkoittanut Mäenpään vaientamista, vaan päinvastoin, hän sai lisäpisteitä omiltaan. Sen sijaan feministinainen, joka kritisoisi genderoppeja, ei tietenkään saisi sympatiaa sen enempää omalta kuin vieraaltakaan viiteryhmältä. Ne, jotka on helpointa vaientaa, yritetään vaientaa ensin. Samalla saadaan luotua ilmapiiri, jossa naiset ja seksuaalivähemmistöt sekä osa etenkin empaattisimmista miehistä valjastetaan oman ideologian sotureiksi. Vastustan ajattelua, jossa ihmisen sosiaalinen asema vaikuttaisi hänen esittämiensä näkemysten oikeellsuuden arviointiin, mutta huomaan, miten joidenkin mielestä väärien mielipiteiden ilmaisemisen rangaistavuus vaihtelee sen mukaan, kuinka lähellä omassa vaikutuspiirissä ollaan. 

Yhteiskunnalliselta tasolta tämä palautuu yksityisten elinpiirien tasolle, kun monilla elämänaloilla ja monissa ystäväpiireissä ei sallita genderopin kritisointia. Niin luonnontietelijät, yhteiskuntatietelijät kuin humanistitkin joko pakotetaan liittymään joukkoon tai vaiennetaan kuoliaaksi. Paul McHugh joutui sukupuolenkorjaushoitoa tarjoavan lääketieteen parissa tieteenalan sisäisen canceloinnin kohteeksi, mikä on saman toimintamekanismin ilmentymä. Monet kuitenkin eivät voi kuin noudattaa kulunutta sanontaa siitä, mitä on tehtävä silloin, kun ei voi voittaa niitä - on liityttävä niihin. Sitä kautta monenmoiset opportunistit pääsevät hännystelyn ja hyvesignaloinnin avulla luomaan molempia osapuolia hyödyttäviä, valheellisille ja virheellisille käsityksille perustuvia valtaa sisältäviä vuorovaikutussuhteita.

Kieltä manipuloimalla saadaan siis kaapattua keskustelun ja todellisuuskäsitysten herruus, ja sitä myöten syntyy kaksinkertainen epäeettisen vallankäytön tapa: ensin heidät vaiennetaan, sitten heidät laitetaan vielä sen päälle toitottamaan omia teesejä.