Useat detransitioituneet maailmalla ovat kertoneet transhoitoihin pääsyn olleen pakonomainen tarve. Suomessa Lääkärilehdessä 6/2020 kerrotaan sivuilla 342-347 julkaistuissa kahdessa asiantuntijoiden kirjoittamassa artikkelissa muun muassa siitä, miten ensimmäisen artikkelin hoitoja katunut potilas oli itse todennut transiutumisen pakkomielteekseen. Kun on seurannut keskustelua esimerkiksi Redditin transnord-ryhmässä, on huomannut kirjoittavien transidentifioituvien kärsivän aktuaalisesta hädästä esimerkiksi hormonihoitoihin pääsyn suhteen. Heidän käsityksensä sukupuolesta vaihtelevat transmaskuliinista ja -feminiinistä muunsukupuolisuuteen, toki joukossa on vallan binäärisiä transmiehiä ja -naisiakin. Vaikuttaa siltä, että ei-binäärisiksi itsensä tuntevat eivät saa käsitykselleen validaatiota transpolilta.
Onko kovassa tarpeessa kyse siitä, että itse koettu tila vaatisi potilaan peräämiä interventioita vai onko se vain oire muista ongelmista, joita useimmilla on ja joiden kerrotaan vaikeuttaneen prosessia transpolilla? Vaikea on nähdä, ettei suomalaisessa, ajan hermolla olevassa terveydenhoitojärjestelmässä osattaisi tehdä erotusdiagnooseja ja arvioida hoidon tarvetta oikein, etenkin kun eri lääketieteen alat tuntuvat integeroituvan hyvin transpolin tapaisessa yksikössä. No, ei toisaalta aina ole osattu, koska detranstioitujia on myös meillä.
Mitä sitten, kun Suomen transpolin potilaaksi ei pääse riittävän nopeasti? Jotkut ovat hankkineet hoidot brittiläiseltä GenderGP-klinikalta, jonka reseptit ilmeisesti joissain tapauksissa käyvät ja joissain tapauksissa eivät käy suomalaisissa apteekeissa. Esille on tullut myös suomalainen lääkäri, joka on määrännyt hormoneja "ohi protokollan" ja joka nyt on Reddit-ryhmän kirjoittajien mukaan menettänyt Valviralta oikeutensa ainakin hormonireseptien kirjoittamiseen. Leikkauksia on puolestaan toteutettu jopa useiden tuhansien eurojen kustannuksella yksityisellä helsinkiläisellä plastiikkakirurgian klnikalla. Useimmiten nuoret tai nuoret aikuiset ovat siis valmiita vaivaa vaativiin ohituskaistoihin ja viidakkorummun pärinää seuraamalla löytyneisiin kiertoteihin transition toteuttamiseksi. Terveydenhoidon byrokratia, erotusdiagnoosit ja tutkimukset koetaan yleensä transfobiaksi tai foucaultilaiseksi biovallaksi, vaikkei jälkimmäistä termiä paljoa käytetä suoraan.
Useimmat kertovat, että heillä on mielenterveyden ja autisminkirjon diagnooseja, jotka ovat vaikeuttaneet virallisessa protokollassa transpoleille pääsyä. On mielenkiintoista, että transpolille pääsy koetaan oikeutena, jota ei saisi loukata. Nähdään, että vastuu ei olisikaan terveydenhoitoviranomaisilla vaan potilaalla itsellään. Tuntemukset sukupuolidysforiasta ja -identiteetistä halutaan kokea erillisenä muista diagnooseista ja epikriiseistä. Vuorovaikutus- ja kausaalisuhteita muuhun elämään ja persoonallisuuteen ei tunnu useimmissa Reddit-ryhmän transkokemuksissa olevan, vaan transius nähdää ominaisuutena, joka vaatii kategorisesti tietyt hoidot ja toimenpiteet.
On toki muutamia poikkeuksia, jossa rauhoitellaan ja sanotaan psykoterapian voivan olla hyödyksikin. Olen ymmärtänyt esimerkiksi Samettiorkidean videoilta, että transyhteisö olikin ennen sellainen, että nuoria varoiteltiin ja toppuuteltiin, vaikka myös ymmärrettiin. Yhä nykyisessäkin "skenessä" näyttää siltä, että toisille saatetaan vihjata terapian voivan auttaakin omien ongelmien ja niiden syiden jäsentämisessä. Harvinaista kuitenkin on, että oman kokemuksen haastamista haluttaisiin kohdata. Luulisi olevan transasian itsensäkin kannalta hyvä, että virheelliset tapaukset seuloittaisiin kunnolla, mutta se taitaa olla monien mielestä sitä kylmän terveydenhoitobyrokratian metallikehikontuoksuista ylivaltaa.
Luettuaan nojatuolissa transkokemuksia voi nousta siitä keittiöön psykologisoimaan. Koska transit itsekin harrastavat paljon omatoimista tieteenharjoittamista ja näennäisfenomenologiaa, on varmastikin sallittua kontekstualisoida luettuja kokemuksia käsityksiin lapsuuden ja nuoruudeen kiireistä, identiteetin etsinnästä, pakosta ja ajasta. Tietenkin on myönnettävä, että transilmiön sisällä on myös paljon kovaa tiedettä ja faktoja tuntevia vaikuttajia, joiden näkemyksissä on objektiivisiakin vahvuuksia. Usein he kuitenkin vaikuttavat typistävän vähän transidentifioituvien nuorten tapaan transasian muista tekijöistä erilliseksi. Ongelmanahan taitaa olla, että mitään luonnontieteellistä menetelmää transiuden mittaamiseen ei taida olla eikä esimerkiksi luonnollinen tai muokattu testosteroni- tai estrogeenipitoisuuskaan itsessään ole biologisen miehuuden tai naiseuden todistuskappale.
Ensimmäinen havainto on minän ja maailman konflikti. Terveydenhoitoviranomaiset näyttäytyvät vastustajina ja portinvartijoina. Joissain kokemuksissa kerrotaan, miten lääkärissä on annettu ymmärtää omassa kokemuksessa kyseessä olevan esimerkiksi misogynian ilmentymä tai sukupuolidysforian diagnosisten kriteereiden täyttymättömyys tai se, ettei psyykkisen tilan vuoksi dysforiaa ole mahdollista arvioida. Ei ole kuitenkaan ymmärretty, että lääkärin velvollisuus on olla tekemättä diagnoosia ja toimenpidettä, johon ei ole perusteita. Tämä on sukua "miks mä en saa tatskaa" -valitukseen vanhemmille, kun ei ymmärretä ainakaan tietoisella tasolla vanhempien haluavan suojella alaikäistä päätökseltä, johon tämä ei ole kypsä.
Miksi nuori tai nuori aikuinen ei voisi luottaa lääkäreihin transasiassaan? No, koska lääkärit ovat hänen mielessään auktoriteetti, joka edustaa sitä maailmaa, jota vastaan oma minä käy sotaansa - ja samalla sota on menossa omaa itseä ja omaa kehoa vastaan. Valitettavasti on aikuisia, jotka tukevat ja hyödyntävät nuoren käsitystä transfobisesta cisteemistä. Maailmalla detransitioitujat surevat, ettei kukaan estänyt heitä. Syypäitä kallionjyrkänteeltä hyppäämisen sallimiseen saattavatkin olla ne aktivistit, jotka jopa tietäen nuorten identiteetin hataruudesta kannustavat heitä transitioon somekanavillaan.
Debunkatut käsitykset transidentifioituvan nuoren itsemurhavaarasta (ks. erittäin tarkasti purettu myytti myös täällä) lyövät bensaa liekkeihin. En tiedä, kuinka nuoret itse sisäistävät väitteen, mutta ainakin he voivat käyttää sitä kiristysvälineenä. En ole paljoa törmännyt kuitenkaan siihen Redditin ryhmässä. Sen sijaan "mä en kestä tätä dysforiaa" on yleinen lause ilman erittelyä siitä, miten kestämisen vaikeus ilmenee. Reflektio ja dysforiaoireiden kuvaus itsessään on vähäistä. Enemmän on manifestointia omasta tilasta ja siitä, miten tarvitsee apua siihen ja miten esimerkiksi omassa maassa voisi päästä eteenpäin sen kanssa. Eteenpäin pääsy tarkoittaa järjestään lääketieteellisiin hoitoihin pääsyä sekä nimen ja sukupuolen virallista muutosta. Luulisi kuitenkin, että sukupuolidysforiasta kärsivä kertoisi enemmän juuri oireitaan ja haluaisi niille vertaistukea. Oireiden sijaan olennaista on edessä siintävä portti, jonka läpi on päästävä nopeasti saadakseen haluamansa hoidot. Aikakäsitys, jossa kaiken on tapahduttava lyhyellä jänteellä ja nopeasti, ilmenee kirjoittajien asennoitumisessa.
Suurin osa keskustelusta liittyy käytäntöön, kuten testosteronivoiteen ja -ruiskeiden käyttöön sekä niiden valmistekohtaisiin eroihin. Keskeinen kysymys on "miten". Kysymys "miksi" kuuluu harvemmin. On siis pääteltävä, että ryhmän transnuoret ovat joko varmoja identiteetistään tai ohittavat epäilykset. Kieliikö varmuus siitä, että transius on kuin onkin kirkastuneesti tajuttu myötäsyntyinen identifikaatiohetkeen asti jossain piillyt tila vai siitä, että niin omat kuin muidenkin epäilykset halutaan ohittaa nopeasti?
Ainakin transitiotaan katuvat tunnistavat elämänhistoriastaan pakonomaisen halun ohittaa epäilyt ja pyrkiä päämäärää kohden - päämäärää, jonka tavoittelijat uskovat tuovan myötään kaikenpuolisen onniautuuden ja vapauttavan aivan kaikesta, josta ihminen voi kärsiä. Monilla ei kuitenkaan sukupuolenkorjaushoito ole parantanut ongelmia, kuten toteavat Riittakerttu Kaltiala ja Miriam Grossman. Maailmalla monet somekuulut transit ovat tulleet esiin detransitioituneina, ja he sanovat olleensa itse varmoja syntymässä väärästä sukupuolestaan ja hoitojen välttämättömyydestä. Joissain tapauksissa validaation on tarjonnut oma läheinen. Yksi uusimpia on Milo. Hän on esiintynyt MTV:ssä ja tullut esille nyt TikTokissa. Aika näyttää, miten käy niiden suomalaisten nuorten, jotka ovat hankkineet hormoninsa GenderGP:n tai erään "rogue"-lääkärin kautta. Heillä on todennäköisesti vielä 50-70 vuotta elämää jäljellä. Elävätkö he todella sen täysipainoisesti transeina tai muunsukupuolisina? Nuoret eivät nimittäin ajattele kovin realistisesti aikuisen elämästä, sen sisällöistä ja yllätyksistä, yhteiskunnasta ja vuorovaikutuksesta, omasta itsestään tulevissa ikävaiheissa ja siitä, mitä kaikkea voi vielä haluta ja katua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti